FYSIOTERAPIAOPETTAJIEN KOKEMUKSIA TYÖHYVINVOINNISTA

Olen lähes valmis terveystieteiden maisteri Jyväskylän yliopistosta. Olen sen verran iäkäs, että työuraa on jo takana sekä lyhyistä pätkistä että yli 15 vuoden vakituisesta työsuhteesta ja nykyisestä, kohta kolme vuotta kestäneestä fysioterapeutin työstä. Minulla on siis omakohtaistakin kokemusta erilaisista töistä, erilaisesta työhyvinvoinnista.

Tutkin pro gradu –työssäni fysioterapiaopettajien kokemuksia työhyvinvoinnista. Kiinnostuksen kohde oli minulle selvä jo ennen ensimmäistä pro gradu –seminaaria ja onnekseni opettajillani oli tarjota minulle TerOpe-projektin valmiiksi litteroitu aineisto, josta löytyikin oikein hyvin aiheeseen sopivaa materiaalia. Suuri kiitos siis Tuulikille, Hilkalle ja kaikille niille haastatelluille opettajille, jotka tekivät työni mahdolliseksi.

Aineistoni koostuu kolmesta ryhmähaastattelusta, joihin on osallistunut yhteensä seitsemän fysioterapiaopettajaa. Työni menetelmänä on fenomenologia. Tässä kokemuksia tutkivassa laadullisessa menetelmässä ollaan kiinnostuneita kokemuksista, erityisesti yksilön kokemuksista ja niiden kautta nousevista merkityksistä. Tutkijan rooli on koettaa pysyä mahdollisimman avoimena ja pyrkiä kamppailemaan omia ennakko-oletuksiaan vastaan. Menetelmä oli kuin tehty kaltaiselleni haasteiden etsijälle, sillä mikä voisi olla itseä haastavampaa kuin koettaa pysyä objektiivisena (!) aiheessa, joka ei ole kenellekään työtä tehneelle ikinä neutraali.

Pro graduni tulokseksi muodostui viisi erilaista merkityskokonaisuutta: 1) työn ja yhteisön sisältö (k)antaa 2) usko omanarvontuntoon 3) uudet asiat vievät eteenpäin 4) velvollisuuksien ja arvostuksen puutteen kuorma 5) tulevaisuuden, digitalisaation ja resurssien tuoma huoli. Nämä merkityskokonaisuudet nivoutuvat edelleen synteesiksi, jossa kaikki yksilölliset kokemukset ovat jollain tapaa merkityssuhteessa keskenään. Kokemukset ovat siis uniikkeja ja yksilöllisiä, mutta samaan aikaan jollain tapaa yhteisiä. Aiemmassa tutkimuksessa kokemukset tulevaisuuden huolista ja digitalisaatiosta olivat pienemmässä osassa kuin omassa työssäni. Myöskään täydennyskoulutukseen liittyvät haasteet eivät ole löytämissäni aiemmissa tutkimuksissa nousseet näin suureen rooliin. Näiden vaikutusta työhyvinvointiin tulisikin mielestäni kartoittaa tarkemmin.

Tulosten perusteella työhyvinvointi syntyy siis työyhteisön ja oman työn arvostuksen kautta. Sitä lisäävät työhön liittyvät uudet asiat, kuten mielekäs täydennyskoulutus. Työhyvinvointi vähenee, jos yksilöä ei arvosteta. Työ ei anna, kun se kuormittaa ja asettaa paineita, siinä ei tunnu olevan tarpeeksi resursseja ja sen tulevaisuus huolettaa tai siinä on jokin konkreettinen huolenaihe, kuten nykypäivänä digitaalisuus.*

Täydennyskoulutus ei tarkoita vain niin kutsutun substanssiosaamisen lisäämistä ja lisääntymistä. Täydennyskoulutuksella on merkitystä myös työhyvinvoinnille: se tuo uutta sisältöä samaan tuttuun työhön. Se antaa eniten ollessaan täydentäjälle itselleen sopivaa, ei ulkopuolisen sanelemaa, vaikkakin toki työnantajan raameissa tapahtuvaa*. Myös verkostoituminen on uusi ja eteenpäin vievä osa työhyvinvointia*. Entä sitten arvostus? Miten olla sen kokemuksen kanssa, että pitää toimia jollain odotetulla tavalla? Entä jos arvostaa korkealle itseään, mutta kokee, että työnantaja ei? Entä miten nostaa oman alan arvostusta?* Mihinkään edellä mainittuun ei ole yksiselitteisiä vastauksia. Tämän ei kuitenkaan pidä antaa latistaa halua toimia työhyvinvoinnin edistämisen ja kehittämisen eteen.

Työhyvinvointi aiheena herätti analysoidessa ja kirjoittaessa kasapäin lisäajatuksia. Miten fysioterapia- ja laajemmin soteku-opettajien työhyvinvointia voisi kehittää ja edistää siten, että kokemukset painottuisivat positiivisiin negatiivisten sijaan? Mielestäni työhyvinvointi aiheena tulisi huomioida jo opiskeluaikana laajemmin. Se tulisi lisätä näkyvämmäksi osaksi terveystieteiden alan opettajankoulutuksen opetussuunnitelmaa. Tällä tapaa voisi lisätä opiskelijan ymmärrystä tämän omasta tulevaisuudesta opettajana. Ilmiö saisi näkyvyyttä ja opiskelijalle tiedon ja tunteen siitä, että aihe on tärkeä. Toki voisi painottaa konkreettisia asioitakin, kuten toimivan työyhteisön merkitystä, koska työyhteisöllä, sen sisäisellä luottamuksella, arvostuksella ja huumorilla vaikuttaa oman tutkimukseni mukaan olevan suuri merkitys soteku-opettajien työssäjaksamiselle*. Tämän tiedostaminen ja työyhteisöosaamisen hallitseminen jo opiskeluvaiheessa voisivat edesauttaa näiden merkitysten konkretisoitumista nopeammin sitten opettajana toimiessa. Opiskelijoiden tulisi myös voida luoda kollegiaalinen yhteisö omien terveystieteiden opettajiensa kanssa jo opiskeluaikana. Tämä synnyttäisi kollegiaalisen yhteenkuuluvuudentunteen: me pidämme yhtä alusta saakka. Vai vaivaako meitä kaikkia niin massiivinen ajan ja resurssien puute, että tällaiseen ei ole mahdollisuutta? Mitä silloin voi tehdä? Onko tämä omassa vai sittenkin niin kutsutussa ylemmän kädessä? 

Niin kutsutun koronakevään jälkeen joka alalla käydään jälkipuintia kevään kokemuksista. Mikä meni hyvin, mikä ei, mitä opimme, miten ennakoida, mitä tehdä tulevaisuudessa eri tavalla ja niin edelleen. Kevät 2020 oli varmasti monen opettajan uran raskain, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mennyt kevät oli aikaa, jolloin yhtäkkiä kotona piti olla ergonominen ja rauhallinen työpiste, josta opettaa ja ohjata ja kuunnella ja kannustaa ja ennen kaikkea ymmärtää opiskelijoitaan. Etänä, koneen kautta. Kenties ensimmäistä kertaa – ja tässä määrin varmasti ensimmäistä kertaa. Mahdollisesti satojen kilometrien päässä, ilman lähikontaktia, edes kollegoihin. Pätkivät etäyhteydet, anatomian mallina toimiminen omaa kehoa väännellen, selkäkivut ja hiipivä vertaistuen puute. Toisaalta, yllättävän hyvin toiminut etäopetus, tunne omasta pystyvyydestä ja tunne siitä, että ollaan kaikki siinä samassa veneessä, josta sittenkin ihan hymyssä suin kauhotaan loputtomalta tuntuvaa vettä. Etäkahvitunnit ja etäkävelykokoukset nousivat arvoon arvaamattomaan.

Photo by Startup Stock Photos on Pexels.com

Kevään etäopetus vaati ennennäkemättömän määrän nopeaakin nopeampaa reagointia, uusien toimintatapojen kehittämistä ja käyttöönottoa olemattomassa ajassa sekä tarttumista asioihin, asioiden selvittelyä. Opettajien kekseliäisyyden soisi saavan enemmänkin kunniaa. Mennyt kevät oli erikoista ja erityistä aikaa. Toivotaan, että sitten kun aikaa on kulunut tarpeeksi, tästä keväästä päällimmäisenä jäisi jokaisen opettajan mieleen kollegiaalinen tuki, usko omaan itseen ja uusien asioiden eteenpäin vievä vaikutus, puhumattakaan eksponentiaalisesti kehittyneistä digitaidoista. Ne seikat, jotka omassa gradussanikin esiintyvät. Itse ainakin arvostan koronakevään kovilla olleita opettajia nyt enemmän kuin ennen. Kiitos, kollegat!

FM, TtM-opiskelija Elina Rutanen

*Rutanen, E. 2020. Pitää olla semmosta kykyä myös sitten sitä painetta vastustaa – Fenomenologinen tutkimus fysioterapiaopettajien työhyvinvoinnista. Fysioterapian pro gradu –tutkielma. Liikuntatieteellinen tiedekunta, Jyväskylän yliopisto.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s