Työhyvinvointi on meidän kaikkien etu!

Kerron tässä blogi-kirjoituksessa pro gradu -tutkielmasta, jonka tarkoituksena oli kuvata terveysalan opettajien näkemyksiä työn ulkopuolisten voimavarojen ja persoonallisuuden merkityksestä työhyvinvoinnille.

Etenkin näin syksyn pimeinä ja kylminä hetkinä (koronan synkän varjon alla edelleen värjötellen) työhyvinvointia heikentäviä tekijöitä on helppo luetella. Siitä huolimatta ja ehkä juuri siksi on merkityksellisempää etsiä työhyvinvointia ylläpitäviä ja kehittäviä voimavaratekijöitä, jotka mahdollistaa tehokkaan ja mielekkään työhyvinvoinnin kehittämisen.

Pohdi hetki, mitkä asiat sinun elämässäsi ovat työhyvinvointia tukevia voimavaroja?

Kuva Helka Kanniainen

Työhyvinvoinnille merkityksellisiä voimavaroja on kaikkialla; sinussa itsessäsi, työssäsi ja työsi ulkopuolella. Voimavarat ovat niitä asioita, jotka tuovat työhösi naurun pirskahduksia ja valon häivähdyksiä. Ne saavat sinut tuntemaan itsesi tärkeäksi, taitavaksi ja tehokkaaksi. Ne myös kannustavat sinua kohtamaan toiset ihmiset tasavertaisina ja oikeudenmukaisesti. Niiden avulla jaksat luottaa, että kaikki järjestyy jotenkin.

Omassa tutkimuksessani keskityttiin työn ulkopuolisiin ja omasta persoonasta nouseviin voimavaroihin. Haastattelin tutkimuksessani 10 terveysalan opettajaa, jotka kuvasivat työn ulkopuolisiksi voimavaroikseen elintavat, perheen ja ystävät sekä harrastukset ja järjestötyön. Persoonallisista ominaisuuksista voimavaroiksi nousivat positiivinen elämän asenne, itseluottamus ja -tuntemus sekä järjestelmällisyys, joustavuus ja sinnikkyys.

Kuvio tutkimuksen keskeisistä tuloksista/Helka Kanniainen

Tutkimuksessa todettiin, että työn ulkopuoliset ja yksilölliset voimavarat ovat yhtä tärkeitä kuin työhön kuuluvat. Siksi ne molemmat tulisi huomioida työhyvinvointitoimia kehittäessä.

Lisäksi havaittiin, että työnantajan kannattaa tukea opettajien työn ja työn ulkopuolisen elämän yhteensovittamista työntekijöiden työhyvinvointia tukeakseen. Samalla opettajien tulee tunnistaa omat työnulkopuoliset ja yksilölliset voimavaransa ja huolehtia niistä.

Työhyvinvointia tukee tämän tutkimuksen mukaan opettajan itsetuntemus. Itsetuntemusta voi kehittää ja sitä voi myös työnantaja tukea.

Työhyvinvoinnin voimavaralähtöisyys yksilö- ja yhteisötasolla kantaa hedelmää! 😊

Helka Kanniainen, ft, TtM

Itä-Suomen yliopisto, Hoitotieteen laitos

Tarkemmat tulokset ja aiheesta lisää löydät julkaistusta pro gradu -tutkielmasta: https://epublications.uef.fi/pub/urn_nbn_fi_uef-20201366/

Pro gradu -tutkielma valmistui tänä syksynä Itä-Suomen yliopiston hoitotieteen laitoksella liittyen laajempaan Sosiaali- ja terveysalan opettajien työhyvinvointi Suomessa -tutkimushankkeeseen, joka toteutetaan Itä-Suomen yliopistossa hoitotieteen laitoksella yhteistyössä Turun yliopiston hoitotieteen kanssa. Työn ohjaajina olivat professori (ma.) Terhi Saaranen Itä-Suomen yliopiston hoitotieteen laitokselta ja professori Leena Salminen Turun yliopiston hoitotieteen laitokselta.

Fysioterapia ja kuntoutusalan opettajasta oman alansa kehittäjäksi

Fysioterapia ja kuntoutusalan opettajasta oman alansa kehittäjäksi

Opettajien työ on ollut suuressa muutoksessa lähes koko 2000-luvun. Yleisesti opettajien työn vaatimukset suhteessa yhteiskuntaan ovat lisääntyneet viimeisen noin 10 vuoden aikana, Bolognan prosessin tavoitteiden ja toimeenpanon, sekä lainsäädännön muutosten myötä 2000-luvulla. Yhtenä suurena muutoksena on ollut vuosien 2014-2015 aikana tullut ammattikorkeakoulu uudistus, joka näkyi myös taloudellisten resurssien muutoksena.

Tämä näkyi myös pro-gradu tutkielman tuloksissa. Fysioterapiaopettajien puheesta nousi haastatteluaineistosta viisi eri koulutuspoliittista teemaa ja näiden teemojen sisällä oli tunnistettavissa neljä eri puhuja identiteettiä. Koulutuspoliittisia teemoja olivat lainsäädäntö, talouden resurssit, tulevaisuuden ennakointi, verkostot ja elinikäinen oppiminen. Näistä teemoista puhuttiin ammatillisen kehittäjä, ammatillisen arvon kyseenalaistajan, vaateisiin sopeutujan ja ristiriitojen esiintuojan identiteettien kautta. Puheessa nämä näkyivät mahdollisuuspuheena, epävarmuuspuheena, velvollisuuspuheena sekä vaativuuspuheena.

Fysioterapiaopettajien haastatteluaineistosta esiin nousseiden teemojen ja puhujaidentiteettien perusteella voidaan todeta, että opettajiin kohdistuu moninaisia vaatimuksia sekä velvollisuuksia suhteessa koulutuspolitiikkaan. Talouden resurssien ja työn vaatimusten ei koeta kohtaavan. Ja niin verkostot kuin tulevaisuuden ennakointi nähdään mahdollisuutena, mutta myös epävarmuustekijänä. Elinikäisen oppimisen vaade koetaan ristiriitaisena, sillä resurssit eivät tue mahdollisuuksia lisäkoulutuksiin työn ohessa. Tätä samaa teemaa nousi esille OKM:n raportissa, jossa arvioitiin ammattikorkeakoulu uudistuksen vaikutuksia työntekijöiden näkökulmasta. Opettajien vastaukset toivat raportissa esille talouden resurssien vähenemistä, ulosmyytävän koulutuksen lisääntymistä, koulutuksen osaamisvaatimuksien toteutumatta jättämistä ja yleisesti monialaisen vastuun lisääntymistä. Varsinkin osaamisvaatimusten toteutumatta jääminen on tulevaisuuden työelämän osaamisen kannalta huolestuttava ilmiö. Jos resursseja ei ole riittävän laadukkaaseen koulutukseen, miten voimme varmistaa osaavan työvoiman saatavuuden tulevaisuudessa? Niin Bolognan prosessi kuin Suomen koulutuspoliittiset linjaukset lähtökohtaisesti kuitenkin vaativat opettajilta tulevaisuuden osaajien kouluttamista työelämän tarpeisiin kuin myös jatkuvaa tulevaisuuden ennakointia sekä alan kehittämistä.

Näiden tulosten näkökulmasta tulevaisuudessa fysioterapian ja kuntoutuksen opettajakoulutukseen olisi hyvä sisällyttää enemmän koulutusorganisaatio-osaamista ja avata erilaisia urapolkuja sekä lisäkoulutusmahdollisuuksia. Tämänhetkinen koulutus antaa perustaa hallinnolliseen ja lainsäädännön puolelta, mutta tiedollisesti nämä asiat jäävät varsin kevyiksi. Paitsi, jos aihe erityisesti kiinnostaa. Yhteiskunnallisen koulutuskehittämistyön ja koulutuspoliittisen retoriikan perustaidot osana opettajuutta olisivat tarpeet. Myös eri koulutuksen kehittämisfoorumeita olisi syytä avata koulutuksessa, jotta tieto vaikutusmahdollisuuksista tulee näkyväksi.  Oma kokemukseni on, että alan ammattilaiset näkevät epäkohtia, mutta eivät tunne tapoja päästä mukaan kehittämistyöhön. Tulevia ammattilaisia tulisi rohkaista yhteiskunnalliseen keskusteluun, että he uskaltavat tuoda kokemuksiaan ja näkemyksiään esille.  Duaalimalli on fysioterapian ja kuntoutuksen puolella suuresti puhututtava aihe. Tämän eri näkökulmia olisi hyvä tuoda koulutuksen aikana neutraalisti esiin. Koulutuspolitiikka ohjaa vahvasti opettajien työtä, joten epäkohtia työn sisällössä ja koulutuspoliittisessa retoriikassa olisi hyvä tuoda vahvemmin esille. Tämä on myös tulevaisuuden ammattilaisten, työn laadun ja työhyvinvoinnin kannalta oleellista. Varsinkin resurssikysymykset vaatisivat vahvempaa esilletuomista jo opintojen aikana. Ilmiön tiedostaminen voisi lisätä halua vaikuttaa näihin eri nyansseihin opettajan työarjessa.

Koulutuspoliittisen kentän ja eri organisaatioissa työskentelyn erityispiirteet ja asioista puhuminen ääneen lisäisi varmasti uskallusta vaikuttaa yhteiskunnallisesti. Myös verkostoituminen oman alan sisällä ja viestintä verkoston kautta eri yhteiskunnallisiin toimijoihin lisäisi varmasti vaikutusmahdollisuuksia. Kehitystyön tai projektien kautta työskentelyn mahdollistaminen osana muutostyötä oli myös hyvä tuoda esille opiskelijoille. Kynnys vaikuttamistyöhön voi madaltua, kun ei tarvitse olla poliittisesti profiloitunut vaan saa tehdä kehittämistyötä muissa foorumeissa. Näin itse uskon ja tähän suuntaan myös kannustan eri alojen ihmisiä. Viestiä voi viedä eteenpäin ja kehittää omaa alaansa monia eri reittejä, jos vain on tieto, miten ja millaisia keinoja käyttäen. Tulevaisuuden fysioterapian ja kuntoutuksen alan opettajat toivottavasti oppivat näitä taitoja ja vaikuttavat alansa kehitykseen. Ilmiöt pitää kuitenkin tuntea, että niihin osataan vaikuttaa.

Heidi Leinonen

Fysioterapeutti, TtM opiskelija

Terveystieteiden opettajankoulutuksen maisteriohjelma (fysioterapia), Liikuntatieteellinen tiedekunta, Jyväskylän yliopisto

Minä perustan osaamiseni näyttöön!

Mitä on näyttöön perustuva tieto? Tähän kysymykseen törmäsin yliopisto opintojeni alkumetreillä liiankin usein. Miksi tämä muille opiskelijakollegoille selkeästi jopa itsestään selvältäkin tuntuva käsite herätti minussa hämmennystä ja epävarmuutta? Ja miksi nykyään, vuosien jälkeen, näyttöön perustuva opettajan osaaminen on erityisen lähellä sydäntäni?

Hieman taustaa tälle pohdinnalle. Olen substanssitaustaltani bioanalyytikko, jolle on ehtinyt kertyä työvuosia kliinisen laboratoriodiagnostiikan alalta lähes 11 vuoden verran. Aloitin terveystieteen opettajan opinnot Oulun yliopistossa syksyllä 2017, jolloin ammattikorkeakoulun opintojeni aloituksesta oli ehtinyt kulumaan lähes 14 vuotta, omasta mielestäni jopa ikuisuus. Opiskelupaikan varmistuttua jatko-opinnot yliopistossa käynyt kollegani laboratoriomaailmasta varoitti minua sanomalla: “Bioanalyytikkona huomaat, että tulet suorittamaan hoitotieteellisiä opintoja hieman eri lähtökohdista”. Sillä hetkellä kokonaiskuvani hoitotieteestä oli hyvin hajanainen, mutta samalla avoin, jonka johdosta en voinut ymmärtää tarkalleen mitä kollegani tarkoitti sanoillaan. Kuitenkin jo opintojen alkumetreistä lähtien oli sanomattakin selvää, että aikaisempi koulutukseni vuosikymmenten takaa ei valmistanut uusiin opintoihin lainkaan. Tämä osoittautui erityisesti puhuttaessa näyttöön perustuvasta tiedosta ja osaamisesta. Miten alkutekijöistä jouduin aloittamaan opintoni, jos en edes tiennyt mihin perustuu näyttöön perustuva tieto ja toiminta?

Picture from Pixabay

Voiko olla mahdollista, että vuosien aikana olen unohtanut kokonaan näyttöön perustuvan tiedon jo pelkästään terminä? Miksi en osaa määritellä selkeästi mitä on näyttöön perustuva osaaminen? Millä kurssilla näitä asioita opiskeltiin vai opiskeltiinko laisinkaan? Yli kymmenen vuoden jälkeen, palatessani takaisin koulun penkille, motivoituneena ja tiedonhakuisena uuden oppijana tämä aihe herätti minussa paljon kysymyksiä. Tukea epätietoisuuteen sain samalta alalta tulleilta opiskelijakollegoiltani, sillä useat heistä olivat samaa mieltä. Aikoinaan koulutusohjelmassani puhuttiin hyvin vähän näyttöön perustuvasta tiedosta, ainakaan niin, että kyseistä termiä olisi käytetty säännöllisesti. Tietysti tutkitun tiedon puolesta puhuttiin esimerkiksi tehtävien annossa tai opinnäytetyön yhteydessä, mutta sen tärkeyttä tai roolia osana terveydenhuoltojärjestelmää ei opiskelijoille painotettu lainkaan.

Nykypäivänä terveystieteen opettajana tiedostan paremmin, että jokainen meistä oppii eri tavalla ja kokee parhaan oppimistavan subjektiivisesti. Siksi esimerkiksi luokkatoverini vuosien takaa saattaa olla edellä kuvailemasta kokemuksestani täysin eri mieltä. Uskon myös siihen, että bioanalytiikka osana terveydenhuoltoa on vain välillisesti yhteydessä hoitotyöhön, jonka vuoksi näyttöön perustuva tieto ja sen käyttäminen osana omaa toimintaa on jäänyt merkityksettömämmäksi ammattikorkeakoulun opintojen aikana. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että myös bioanalyytikon toiminta pohjautuu lähtökohtaisesti näyttöön perustuvaan tietoon. Tähän aiheeseen en törmännyt juuri koskaan työskennellessäni kliinisessä laboratoriossa.

Matkani tutkitun tiedon perusteiden parissa tuntui aluksi lähes mahdottomalta ja siksi sainkin itselleni tyypilliseen tapaan entistä enemmän motivaatiota perehtyä aiheeseen syvällisemmin. Terveystieteen opintojen alussa sain nopeasti laaja-alaisen kuvan siitä, mihin omat hoitotieteen opintoni perustuivat ja tämän johdosta halusin selvittää miten näyttöön perustuvaa tietoa ja osaamista opetetaan nykypäivänä esimerkiksi juuri edellisellä substanssialallani. Vaikka opiskelu näiden vuosien ajalta ei itsessään enää ole tuoreimmassa muistissa, päädyin pohtimaan useasti aikoinaan opittuja asioita, opintosuunnitelman tasolta lähtien. Tämän yhdistin yliopisto-opintojeni opetusharjoitteluun, jossa pääsin seuraamaan opetusta kentälle. Sen avulla sain verrattua omia opintojani nykypäivän opettajan osaamiseen ja yllätyin enemmän kuin positiivisesti. Seuratessani monia opettajia ja heidän tapaansa opettaa ja levittää tutkittua tietoa, oma käsitykseni muuttui täysin. Opettajien osaaminen näyttäytyi korkeatasoisena, laadukkaana ja ehdottomasti näyttöön perustuvana. Opettajien näyttöön perustuvan osaamisen korkean tason ilmeneminen monipuolisesti käytännön opetuksessa ja oppilaiden toiminnassa antoi minulle selkeän kuvan terveydenhuoltoalan opettajien korkeasta koulutustasosta ja sen kehittymisestä vuosien varrella.

Picture from Pixabay

Näyttöön perustuvaan terveydenhuoltoon kuuluvat maailmanlaajuinen hyvinvointi, näytön tuottaminen, näytön tiivistäminen, näytön levittäminen sekä näytön käyttöönotto. Laaja-alainen kokonaisuus, joka tulisi mielestäni olla osana jokaisen terveysalan opettajan opetusfilosofiaa. Tuoreena terveysalan opettajana tiedostan, että opetukseni tukena tulee kulkea tuorein näyttö, jonka johdosta opetukseni laatu perustuu asiantuntijatietoon sekä tuoreimpaan luotettavaan tutkimustietoon. Aikaisemmin jakamani kokemus vahvistaa ajatusta siitä, miksi minua kiinnostaa yhä enemmän erityisesti näyttöön perustuva toiminta ja miksi tuoreena opettajana koen näyttöön perustuva osaamisen olevan tärkeässä roolissa kokonaisvaltaisen terveydenhuollon toteutumisessa. Aiheen tärkeyttä terveydenhuoltoalalla ei voi olla korostamatta liikaa ja koenkin oppineeni vuosien aikana nämä perusteet niin, että niiden ilmentäminen tutkijan ja opettajan työssäni on luontevaa.

Terveydenhuoltoalan opettajilla on valtava vastuu näyttöön perustuvan toiminnan kehittämisessä, jolloin tähän on tärkeää olla riittävää osaamista. Vastavalmistuneena opettajana koen, että vastuu näyttöön perustuvasta osaamisesta jakautuu ensisijaisesti itselleni, mutta myös koulutusta tuottaville eri organisaatioille, joiden tulisi varmistaa opettajien riittävä osaaminen näyttöön perustuvan tiedon kehittämiseksi ja levittämiseksi. Koen, että minulla on hyvät valmiudet näyttöön perustuvaan osaamiseen, jota on ollut hienoa hyödyntää opetuksessani. Samalla olen huomannut miten motivoituneita opiskelijat ovat tutkitun tiedon hyödyntämiseen ja selkeästi ymmärtävät näyttöön perustuvan tiedon hyödyntämisen merkityksen. On mielestäni tärkeää huomata, että opiskelijoilta saatu positiivinen palaute laadukkaasta opetuksesta lisää motivaatiota hyödyntää NPT:a jatkossakin. Koen, että terveydenhuoltoalan opettajan osaaminen on yhdistelmä tietoa, taitoa, arvoja ja asennetta, jotka vaikuttavat toinen toisiinsa muodostaen jokaiselle henkilökohtaisen opetusfilosofian. Se ei synny hetkessä, jonka vuoksi mielestäni on äärimmäisen tärkeää kehittää opetusta omanlaiseksi, laadukkaaksi ja näyttöön perustuvaksi kokonaisuudeksi, jolloin vuosienkin jälkeen työ itsessään haastaa ja motivoi kehittymään.

Picture from Pixabay

Mutta olenko opettajan työssäni kuullut opiskelijoiden puhuvan näyttöön perustuvasta tiedosta? Päivä päivältä yhä enemmän!  Luonnollisesti nykypäivänä korostuu internetistä helposti saatavilla oleva tieto, joka mahdollistaa kaikenlaisen tiedon, niin laadukkaan kuin heikkolaatuisenkin materiaalin hyödyntämisen. Mielestäni opettajan taito osoittaa opiskelijoille keinoja käyttää luotettavia lähteitä, auttaa opiskelijaa perustelemaan toimintansa lähtökohtia eri näkökulmista. Nykyään myös lukuisat erilaiset sosiaalisen median kanavat mahdollistavat tiedon levittämisen. Olen törmännyt sosiaalisessa mediassa ja opiskelijoiden keskuudessa ilmiöön, jonka johdosta on ryhdytty korostamaan yhä enemmän omien väittämien perustelua tutkitun tiedon avulla, puhutaan niin sanotusta vaikuttajan vastuusta. Samalla eri tieteenalojen yhteisöt tuovat ajatuksiaan ja ajankohtaisia aiheita yhä enemmän näkyviin. Terveydenhuoltoalalla tästä esimerkkinä Tiedenaiset, jotka tuottavat ja levittävät monialaista, luotettavaa terveystietoa eteenpäin. Nämä tukevat mielestäni hyvin myös omalta osaltaan opettajan näyttöön perustuvaa osaamista, tutkittua tietoa on helpompi perustella ja tuoda osaksi omaa toimintaa, kun sen perusteet ovat enemmän koko väestön tiedossa.

On sanomattakin selvää, että haluan omalta osaltani olla kehittämässä näyttöön perustuvaa terveydenhuoltoalan opettajien osaamista ja tutkijana sekä opettajana koen omaavani siihen hyvät valmiudet. Toivonkin, että tarinani NPT:n kulkemisesta mukana osana oppimistani alkumetrien vaikeuksista jopa tuleviin jatko-opintoihin asti voi olla esimerkkinä siitä, että uuden oppiminen ja itsensä kehittäminen on aina mahdollista.

“Elämä on täynnä suuria ihmeitä sille, joka on valmis ottamaan niitä vastaan” 😊

Kati Immonen (TtM)

Oulun yliopisto

Lärarens etiska och kulturella kompetens

Lärarens etiska och kulturella kompetens

På grund av de restriktioner som coronapandemin medför utmanas vi lärare att göra stora förändringar i vårt sätt att undervisa. Många lärare är trötta och känner tyngden på sina axlar av allt ansvar och all tidsbrist. Innan vi ger upp över all teknik som inte fungerar och alla andra utmaningar som hotar att få oss på fall, ska vi ta ett djupt andetag och fundera över vad som är det viktigaste och lägga vår energi och tid där. I tider som dessa utmanas, men också tydliggörs, vår etiska och kulturella kompetens.

Vårdutbildningen har som mål att utbilda vårdare som har kompetens att vårda. Centralt i vårdarens kompetens finns etiken. Den etiska kompetens som vårdaren besitter grundläggs och utvecklas under utbildningstiden, det är därför viktigt att vårdläraren kontinuerligt utvecklar sin egen etiska kompetens och tar sig tid att med jämna mellanrum kalibrar den mot de grundläggande värderingar som finns inom vården. En studie från 2019 (Koskinen et al) visar att hälso-, social- och rehabiliteringsområdets lärare själva lyfter fram den etiska kompetens som central och beskriver den som en värdegrund, en hållning och en förmåga att handla etiskt i olika situationer. Den etiska kompetensen går hand i hand med den kulturella kompetensen. Att som lärare ha förmåga att möta alla studerande utgående från de specifika behov de har, utgör en grund för kulturell kompetens och den kulturella kompetensen har sin grund i den etiska kompetensen.

I en tid som denna, när vi lärare har tvingats lägga om vår undervisning till distansundervisning eller olika hybridvarianter, så är det kanske  inte den etiska och kulturella kompetensen som vi först tänker på när vi tar itu med allt som ska göras. Men den finns där, eller den ska finnas där, och vi måsta ibland stanna upp och se till så vi inte avviker från våra grundläggande värderingar när vi tvingas fatta snabba och viktiga beslut. Men tid att stanna upp är det få av oss som har just nu.

Om vi som lärare har ett utvecklat och medvetandegjort etiskt tänkande i vårt arbete så klarar vi dagens utmaningar bättre vill jag påstå. En liknelse kan göras med aseptiken inom vården. När jag som nyutbildad lärare började jobba på en yrkeshögskola var aseptik ett av de första ämnena jag undervisade i. Jag minns hur jag förberedde mig noggrant genom att läsa på allt det senaste inom ämnet, men också om grunderna och historiken. En av de viktigaste sakerna vi lär studerande gällande aseptiken är att den ska sitta i ryggmärgen. De ska inte i en akut vårdsituation behöva fundera på hur de jobbar aseptiskt, det ska finnas där. Men den kunskapen kommer inte av sig själv. Den kräver både en teoretisk förståelse, praktiska övningar (gång på gång) och inte minst ett etiskt tänkande. Även om det kan kännas frustrerande att ta om en procedur för att man har kontaminera en injektionsnål så är det bara att börja om. Det här tänkande var lika viktigt att förmedla till studerande som kunskapen om rutiner och material som ska användas inom vården för att aseptiken ska bevaras.

Det är med etik som med aseptik, den ska sitta i ryggmärgen. När kriser som den här pandemitiden vi nu genomlever kommer så ska vi inte behöva sätta tid och energi på att fundera om vi jobbar etiskt rätt eller om vi bemöter allt likvärdigt och individuellt – det ska sitta där. Men nya utmaningar kan ändå blottlägga brister i den egna och i organisationers etiska stödstrukturer. Det är därför viktigt att vi i all undervisning som ändras nu, som blir virtuell eller distansundervisning på annat sätt, tänker på att våra grundvärderingar hålls kvar.

Vad kan det konkret betyda? Ett exempel är lärarens interaktion med studerande. I mötet med läraren och andra studerande stärker studerande sina kompetensen. Utmaningen blir att förmedla att vi ser och bekräftar alla studerande – även på distans. Det kan göras på många olika sätt. Det som jag själv har märkt är hur viktig den personliga kontakten är. Om det görs via individuella möten med hjälp av olika kommunikationsverktyg (zoom, teams eller andra) eller via e-post eller andra meddelandeformer spelar inte så stor roll, huvudsaken är ATT vi håller kontakten. Ja, det tar mer tid och vår tid idag är en bristvara med allt vi måste hinna med. Att stanna upp, backa lite och se på helheten, gör att vi kanske kan se var vi kan plocka bort vår egen medverkan och var vi kan lägga in extra tid.

Jag ser även en direkt risk när det gäller studerande från andra kulturer som på grund av pandemin lämnas ensamma och utanför den sociala gemenskapen som studielivet ger. Hur kan vi som lärare minska risken för att de hamnar vid sidan av i ett läge som detta? I krissituationer finns en uppenbar risk att personer som också annars lätt marginaliseras glöms bort i all brådska och förändring. Kulturella skillnader innebär språkliga utmaningar och distansundervisningen kan ytterligare fördjupa svårigheterna till integrering av studerande från andra kulturer. I vår iver att få de perfekta hybridlösningarna och distanskurserna får vi inte glömma de som kanske inte har möjlighet att tillgodogöra sig all information som kommer via mejl och på digitala plattformar. Även här sätts vår etiska kompetens på prov och vi måste backa och se vad som är det viktigaste i just det här läget.

Om målet är att utbilda vårdare som också i krissituationer kan agera etiskt så behöver vi lyfta oss själva över det synbara kaos som uppstår när allt ska ändras och vi ska lära oss ny teknik och anta distansundervisningens pedagogiska utmaningar. Vi måsta lära oss förenkla. Vad är det viktigaste? Sen gör vi just det och låter allt det där andra, som också skulle vara bra, vara just nu. När allt kommer omkring så är det våra grundvärderingar, vår hållning och de handlingar vi gör som visar vår etiska kompetens och etiken är grundläggande i både utbildning och vården. Så innan vi ger upp över all teknik som inte fungerar och alla andra utmaningar som hotar att får oss att ge upp, så ska vi ta ett djupt andetag och fundera över vad som är det viktigaste och lägga vår energi och tid där. Sen hinner vi med det vi hinner och ibland är det i tomrummet som det händer. Då när vi lägger ner vår ambition att lära dem ”allt vi kan” och låter processen ske hos studerande. Då får vi framtida vårdare med en etisk kompetens som gör att de klarar de kriser de möter.

Koskinen, C., Koskinen, M., Koivula, M., Korpi, H., Koskimäki, M., Lähteenmäki, M., . . . Kääriäinen, M. (2019). Health and social care educators’ ethical competence. Nursing ethics, 27(4), pp. 096973301987167-1126. doi:10.1177/0969733019871678

Bilder från Pixabay.com

Monika Koskinen

HVM, doktorand och universitetslärare vid Åbo Akademi

FYSIOTERAPIAOPETTAJIEN KOKEMUKSIA TYÖHYVINVOINNISTA

Olen lähes valmis terveystieteiden maisteri Jyväskylän yliopistosta. Olen sen verran iäkäs, että työuraa on jo takana sekä lyhyistä pätkistä että yli 15 vuoden vakituisesta työsuhteesta ja nykyisestä, kohta kolme vuotta kestäneestä fysioterapeutin työstä. Minulla on siis omakohtaistakin kokemusta erilaisista töistä, erilaisesta työhyvinvoinnista.

Tutkin pro gradu –työssäni fysioterapiaopettajien kokemuksia työhyvinvoinnista. Kiinnostuksen kohde oli minulle selvä jo ennen ensimmäistä pro gradu –seminaaria ja onnekseni opettajillani oli tarjota minulle TerOpe-projektin valmiiksi litteroitu aineisto, josta löytyikin oikein hyvin aiheeseen sopivaa materiaalia. Suuri kiitos siis Tuulikille, Hilkalle ja kaikille niille haastatelluille opettajille, jotka tekivät työni mahdolliseksi.

Aineistoni koostuu kolmesta ryhmähaastattelusta, joihin on osallistunut yhteensä seitsemän fysioterapiaopettajaa. Työni menetelmänä on fenomenologia. Tässä kokemuksia tutkivassa laadullisessa menetelmässä ollaan kiinnostuneita kokemuksista, erityisesti yksilön kokemuksista ja niiden kautta nousevista merkityksistä. Tutkijan rooli on koettaa pysyä mahdollisimman avoimena ja pyrkiä kamppailemaan omia ennakko-oletuksiaan vastaan. Menetelmä oli kuin tehty kaltaiselleni haasteiden etsijälle, sillä mikä voisi olla itseä haastavampaa kuin koettaa pysyä objektiivisena (!) aiheessa, joka ei ole kenellekään työtä tehneelle ikinä neutraali.

Pro graduni tulokseksi muodostui viisi erilaista merkityskokonaisuutta: 1) työn ja yhteisön sisältö (k)antaa 2) usko omanarvontuntoon 3) uudet asiat vievät eteenpäin 4) velvollisuuksien ja arvostuksen puutteen kuorma 5) tulevaisuuden, digitalisaation ja resurssien tuoma huoli. Nämä merkityskokonaisuudet nivoutuvat edelleen synteesiksi, jossa kaikki yksilölliset kokemukset ovat jollain tapaa merkityssuhteessa keskenään. Kokemukset ovat siis uniikkeja ja yksilöllisiä, mutta samaan aikaan jollain tapaa yhteisiä. Aiemmassa tutkimuksessa kokemukset tulevaisuuden huolista ja digitalisaatiosta olivat pienemmässä osassa kuin omassa työssäni. Myöskään täydennyskoulutukseen liittyvät haasteet eivät ole löytämissäni aiemmissa tutkimuksissa nousseet näin suureen rooliin. Näiden vaikutusta työhyvinvointiin tulisikin mielestäni kartoittaa tarkemmin.

Tulosten perusteella työhyvinvointi syntyy siis työyhteisön ja oman työn arvostuksen kautta. Sitä lisäävät työhön liittyvät uudet asiat, kuten mielekäs täydennyskoulutus. Työhyvinvointi vähenee, jos yksilöä ei arvosteta. Työ ei anna, kun se kuormittaa ja asettaa paineita, siinä ei tunnu olevan tarpeeksi resursseja ja sen tulevaisuus huolettaa tai siinä on jokin konkreettinen huolenaihe, kuten nykypäivänä digitaalisuus.*

Täydennyskoulutus ei tarkoita vain niin kutsutun substanssiosaamisen lisäämistä ja lisääntymistä. Täydennyskoulutuksella on merkitystä myös työhyvinvoinnille: se tuo uutta sisältöä samaan tuttuun työhön. Se antaa eniten ollessaan täydentäjälle itselleen sopivaa, ei ulkopuolisen sanelemaa, vaikkakin toki työnantajan raameissa tapahtuvaa*. Myös verkostoituminen on uusi ja eteenpäin vievä osa työhyvinvointia*. Entä sitten arvostus? Miten olla sen kokemuksen kanssa, että pitää toimia jollain odotetulla tavalla? Entä jos arvostaa korkealle itseään, mutta kokee, että työnantaja ei? Entä miten nostaa oman alan arvostusta?* Mihinkään edellä mainittuun ei ole yksiselitteisiä vastauksia. Tämän ei kuitenkaan pidä antaa latistaa halua toimia työhyvinvoinnin edistämisen ja kehittämisen eteen.

Työhyvinvointi aiheena herätti analysoidessa ja kirjoittaessa kasapäin lisäajatuksia. Miten fysioterapia- ja laajemmin soteku-opettajien työhyvinvointia voisi kehittää ja edistää siten, että kokemukset painottuisivat positiivisiin negatiivisten sijaan? Mielestäni työhyvinvointi aiheena tulisi huomioida jo opiskeluaikana laajemmin. Se tulisi lisätä näkyvämmäksi osaksi terveystieteiden alan opettajankoulutuksen opetussuunnitelmaa. Tällä tapaa voisi lisätä opiskelijan ymmärrystä tämän omasta tulevaisuudesta opettajana. Ilmiö saisi näkyvyyttä ja opiskelijalle tiedon ja tunteen siitä, että aihe on tärkeä. Toki voisi painottaa konkreettisia asioitakin, kuten toimivan työyhteisön merkitystä, koska työyhteisöllä, sen sisäisellä luottamuksella, arvostuksella ja huumorilla vaikuttaa oman tutkimukseni mukaan olevan suuri merkitys soteku-opettajien työssäjaksamiselle*. Tämän tiedostaminen ja työyhteisöosaamisen hallitseminen jo opiskeluvaiheessa voisivat edesauttaa näiden merkitysten konkretisoitumista nopeammin sitten opettajana toimiessa. Opiskelijoiden tulisi myös voida luoda kollegiaalinen yhteisö omien terveystieteiden opettajiensa kanssa jo opiskeluaikana. Tämä synnyttäisi kollegiaalisen yhteenkuuluvuudentunteen: me pidämme yhtä alusta saakka. Vai vaivaako meitä kaikkia niin massiivinen ajan ja resurssien puute, että tällaiseen ei ole mahdollisuutta? Mitä silloin voi tehdä? Onko tämä omassa vai sittenkin niin kutsutussa ylemmän kädessä? 

Niin kutsutun koronakevään jälkeen joka alalla käydään jälkipuintia kevään kokemuksista. Mikä meni hyvin, mikä ei, mitä opimme, miten ennakoida, mitä tehdä tulevaisuudessa eri tavalla ja niin edelleen. Kevät 2020 oli varmasti monen opettajan uran raskain, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mennyt kevät oli aikaa, jolloin yhtäkkiä kotona piti olla ergonominen ja rauhallinen työpiste, josta opettaa ja ohjata ja kuunnella ja kannustaa ja ennen kaikkea ymmärtää opiskelijoitaan. Etänä, koneen kautta. Kenties ensimmäistä kertaa – ja tässä määrin varmasti ensimmäistä kertaa. Mahdollisesti satojen kilometrien päässä, ilman lähikontaktia, edes kollegoihin. Pätkivät etäyhteydet, anatomian mallina toimiminen omaa kehoa väännellen, selkäkivut ja hiipivä vertaistuen puute. Toisaalta, yllättävän hyvin toiminut etäopetus, tunne omasta pystyvyydestä ja tunne siitä, että ollaan kaikki siinä samassa veneessä, josta sittenkin ihan hymyssä suin kauhotaan loputtomalta tuntuvaa vettä. Etäkahvitunnit ja etäkävelykokoukset nousivat arvoon arvaamattomaan.

Photo by Startup Stock Photos on Pexels.com

Kevään etäopetus vaati ennennäkemättömän määrän nopeaakin nopeampaa reagointia, uusien toimintatapojen kehittämistä ja käyttöönottoa olemattomassa ajassa sekä tarttumista asioihin, asioiden selvittelyä. Opettajien kekseliäisyyden soisi saavan enemmänkin kunniaa. Mennyt kevät oli erikoista ja erityistä aikaa. Toivotaan, että sitten kun aikaa on kulunut tarpeeksi, tästä keväästä päällimmäisenä jäisi jokaisen opettajan mieleen kollegiaalinen tuki, usko omaan itseen ja uusien asioiden eteenpäin vievä vaikutus, puhumattakaan eksponentiaalisesti kehittyneistä digitaidoista. Ne seikat, jotka omassa gradussanikin esiintyvät. Itse ainakin arvostan koronakevään kovilla olleita opettajia nyt enemmän kuin ennen. Kiitos, kollegat!

FM, TtM-opiskelija Elina Rutanen

*Rutanen, E. 2020. Pitää olla semmosta kykyä myös sitten sitä painetta vastustaa – Fenomenologinen tutkimus fysioterapiaopettajien työhyvinvoinnista. Fysioterapian pro gradu –tutkielma. Liikuntatieteellinen tiedekunta, Jyväskylän yliopisto.