Opettajien yhteistyö ja vuorovaikutusosaaminen

Sosiaali- terveys- ja kuntoutusalan opettajien työssä yhteistyö ja vuorovaikutus ovat jokapäiväistä ja edellyttävät osaamista. Osaaminen pohjautuu jo peruskoulutukseemme, jolle jatkokoulutuksen myötä rakentuu opettajan osaaminen ja identiteetti. Tämän päivän opettaja on oppimisen ohjaaja, siltojen rakentaja opiskelijoiden ja organisaation välillä. Opettajat ovat muutoksen moottoreita ja heidän työnsä päätepisteessä ovat palveluita tarvitsevat sote-alan asiakkaat.

https://spark.adobe.com/video/bcL2jx9NIh90s

Olen ollut opettajana Tampereen yliopistossa noin neljän vuoden ajan, työhöni on kuulunut sekä opettamista että väitöskirjaan liittyvää tutkimustyötä. Koulutukseltani olen sairaanhoitaja ja olen erikoistunut perioperatiiviseen hoitotyöhön, mutta työskennellyt pääosan hoitotyön urastani Tampereen yliopistollisen sairaalan päivystyksessä. Tällä hetkellä olen projektitutkijana yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan projektissa, jossa kehitetään yhteisiä kursseja yli tieteenalarajojen ja myös etsitään yhteistyömahdollisuuksia opetuksen toteuttamiseen yliopiston ja ammattikorkeakoulun välillä.

Tässä oli hieman taustaa sille, miltä kannalta katson opettajan yhteistyö- ja vuorovaikutusosaamista. Kun sain tämän blogikirjoituksen aiheen, pohdin erilaisia näkökulmia, joissa yhteistyö- ja vuorovaikutus tulevat esille opettajan työssä. Meillä kaikilla, näin uskoisin, sosiaali-, terveys- ja kuntoutusalan opettajilla on pohjakoulutus, jonka yksi keskeinen osaamisalue on vuorovaikutusosaaminen; meitä on opetettu olemaan tekemisissä potilaiden, asiakkaiden ja heidän läheisten kanssa, samoin olemme oppineet toimimaan yhteistyössä eri ammattiryhmien kanssa. Tässä hoitotyön vuorovaikutuksessa keskeisiä asioita ovat esimerkiksi ihmisen kunnioittaminen, empatia ja tuen antaminen. Opettajaksi opiskelu on tuonut vuorovaikutukseen uudenlaisen näkökulman; lähtökohtana edelleen on ihmisen ymmärtäminen ja kunnioittaminen sekä näkeminen ainutkertaisena yksilönä. Lisäksi opettaja näkee opiskelijassa ihmisen, jolla on oma tapansa oppia asioita sekä omat tavoitteensa oppimisen suhteen.

Tämän ajan konstruktivistisen oppimiskäsityksen mukaan, oppija ohjaa aktiivisesti omaa oppimistaan ja opettaja toimii siinä tukena ja tikapuiden rakentajana. Opettajalta edellytetään vuorovaikutusosaamista opetus- ja ohjaustilanteissa, koska tiedon rakentuminen edellyttää aikaisempien tietorakenteiden tutkimista ja ehkä kyseenalaistamista sekä uuden tiedon muodostumista näiden pohjalta. Opetuksen dialogisuus, jolloin opettaja kohtaa aidosti oppijan, asettuu samalle tasolle hänen kanssaan ja luopuu tietämisen vallasta, luo oppimisympäristön, jossa tämän tapainen oppiminen mahdollistuu. Miten tämä on mahdollista suurissa opetusryhmissä? Mitä aidosti läsnä oleminen edellyttää opettajalta? Vuorovaikutukseen kuuluu myös sanaton viestintä eli ilmeet, eleet, äänen käyttö, liikkuminen, asennot ja etäisyys kanssaihmisistä. Onko meillä osaamista havainnoida sanatonta viestintäämme ja mikä olisi sellainen ”sanaton viesti”, jonka perille menemistä toivoisimme opetustilanteessa?

Sammakot, Ei Katso, Ei Kuule, Puhu

Usein vuorovaikutuksen parina puheessamme on yhteistyö; ehkä siksi, että vuorovaikutus luo edellytykset yhteistyölle ja mahdollisesti myös toisinpäin, yhteistyö luo edellytykset vuorovaikutukselle. Opettajan työssä yhteistyö eri ihmisten kanssa on jokapäiväistä. Teemme yhteistyötä opiskelijoiden, toisten opettajien ja muun henkilökunnan kanssa. Mikä tekemämme yhteistyön merkitys on? Mikä merkitys sillä on meille, opiskelijoille ja yliopistolle? Korkeakoulutuksen yhtenä tavoitteena on opiskelijoiden sitoutuminen (student engagement). Sitoutumiseen ovat yhteydessä yliopiston kulttuuri, opetussuunnitelma, opetus, arviointi, sekä henkilökunta. Opiskelijan puolelta siihen vaikuttaa opiskelijan tausta, elämäntilanne, perhetilanne, motivaatio, taidot, identiteetti ja luottamus omiin kykyihin. Sitoutunut opiskelija on innostunut, kiinnostunut ja kokee kuuluvansa korkeakouluyhteisöön, hän haluaa käyttää syväoppimista auttavia oppimistapoja ja hänellä on itsesäätelykykyä. Käyttäytymisessä sitoutuminen näkyy siinä, että opiskelija on valmis antamaan aikaansa ja ponnistelemaan opintojen eteen, hän toimii yhteistyössä ja on vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Sitoutumisen seurauksena opiskelija oppii ja saavuttaa tavoitteensa. Sitoutuminen lisää hänen hyvinvointiaan sekä tyytyväisyyttä ja vielä kauemmas katsottaessa opiskelija menestyy työelämässä, hän kehittyy elinikäiseksi oppijaksi ja aktiviiseksi kansalaiseksi, mutta ennen kaikkea hän kasvaa ihmisenä (Kahu 2013). Mielestäni opettajan yhteistyöosaaminen on tärkeä monella tapaa näissä erilaisissa sitoutumisen näkökulmissa.

Tiimi, Keskinäisen, Yhdessä, Strategia

Opettajat yhdessä muiden työntekijöiden kanssa muovaavat oppilaitoksen kulttuuria, opetussuunnitelmatyö yhdessä toisten opettajien kanssa kirkastaa yhteisön arvolähtökohtia ja tavoitteita ja siihen on mahdollista sisällyttää sellaisia asioita, jotka vahvistavat opiskelijoiden sitoutumista. Olisi hyvä keskustella siitä, ketkä muodostavat oppivan yhteisön. Miten siihen pääsee mukaan? Mikä saa ihmisen tuntemaan, että hän kuuluu joukkoon? Miten voimme vahvistaa opiskelijan tunnetta siitä, että hän on osa yhteisöä? Nämä kysymykset edellyttävät jokaisen omaa pohdintaa ja reflektiota siitä, millaisista lähtökohdista kukin olemme osallistumassa työyhteisön yhteistyöhön; mitkä ovat tavoitteeni suhteessa yhteisön tavoitteisiin, millaisia keinoja käytän tavoitteiden saavuttamisessa sekä mikä minua innostaa tässä yhteisössä tai mikä tuntuu vaikealta.

Lotus, Luonnollinen, Vesi, Meditaatio

Yhteistyö- ja vuorovaikutusosaaminen tuntuvat muodostavan kivijalan opetustyötä tekevien ihmisten osaamiselle. Mikäli tulevaisuudessa ihmiset voivat hakea apua, tukea, neuvontaa ja ohjausta sote-keskuksista, se vaatii myös ammattilaisilta uudenlaista yhteistyötä yhteisten seinien sisällä. Se vaatii, niin kuin tiimityö on aina vaatinut; toisen työn tuntemista ja reaaliaikaista yhteistyötä. Asiakkaan kanssa keskustellaan yhdessä hänen tilanteestaan, jolloin sosiaali- terveys- ja kuntouksen asiantuntijat ovat mahdollisesti yhdessä ratkomassa eteen tulevia kysymyksiä. On asiakkaan etu, että hän saa aidosti kokonaisvaltaista palvelua. Jotta se on tulevaisuudessa mahdollista, meidän opettajien on tärkeää tehdä yhteistyötä yli oppiainerajojen, opetella tuntemaan toisiamme ja näkökulmaa, josta kukin tarkastelee asiakkaan tilannetta. Kun me löydämme monialaisen yhteistyön ja osaamme hyödyntää sitä, opiskelijamme kasvavat myös siihen ajatukseen, että sosiaali- terveys- ja kuntoutusala voivat yhdessä ratkoa asiakkaan ongelmia, hänen parhaakseen.  Opettajat ovat sote-uudistuksen edelläkävijöitä ja meillä on mahdollisuus näyttää suuntaa siinä, mitä osaamista tulevaisuudessa tarvitaan ja mitä osaamista oppilaitosten koulutusohjelmat tavoittelevat.

Minna Koskimäki, TtM, projektitutkija, jatko-opiskelija, Tampereen Yliopisto

Lähde: Kahu E. (2013). Framing student engagement in higher education. Studies in Higher Education, 38 (5), 758-773.

Kuvat pixabay.com

Aallon harjalla sosiaali- ja terveysalan opettajan työssä

Millaista on sosiaali- ja terveysalan opettajan työ tulevaisuudessa? TerOpe-hankkeessa (2017-19) näyttöön perustuvasti kehitettiin sosiaali-, terveys-, ja kuntoutusalan opettajan osaamismalli (Mikkonen ym. 2019). Täysin tulevaisuutta ei voi kuitenkaan ennustaa, ja opettajan osaamisen tuskin kenelläkään on täysin tyhjentävää vastausta. Ainoastaan lähelle voi nähdä parhaiten. Yhtenä osa-alueena lähitulevaisuuden sosiaali- ja terveysalan opettajan osaamisessa voi nähdä edelleen digitaalisen osaamisen mahdollisuudet ja kehittämistarpeet.

Tarkastelunäkökulmassamme digitalisaatio muuttaa maailmaa luomalla uusia vaihtoehtoja tutuille tavoille toimia. Näin digitaalisella osaamisella on tärkeä merkitys nykyajan yhteiskunnassa. (Toiminen 2017.) Tämän voi nähdä tarkoittavan laajasti ymmärrettynä tietotekniikan varmaa, kriittistä ja luovaa käyttöä työhön, työllisyyteen, oppimiseen, vapaa-aikaan, osallisuuteen ja osallistumiseen yhteiskunnassa (Redecker 2017). Myös OKM:n linjauksissa on julkaistu Korkeakoulutus ja tutkimus 2030 luvulle vision tiekartta, jossa yhtenä teemana on vahvasti painotettu digitalisaatiota korkeakoulujen muutoksen tukena (OKM 2020). Toisaalta digitaaliseen osaamiseen liittyen on esitetty, että teknologian kiihtyvän kehityksen myötä tarvitaan tutkimusta ja tietoa niistä välineistä ja ratkaisuista, joilla tietoa tuotetaan ja välitetään. Käytettävät ratkaisut eivät saa sulkea ketään ulkopuolelle edistäen eriarvoistumista. (Valtioneuvosto 2019.)

Terveystieteiden opettajaopiskelijoiden kanssa käymissämme keskusteluissa olemme pohtineet digitaalisuuden roolia opettajan työssä. Sosiaali- ja terveysalan koulutus ja valmistuvien ammattilaisten osaaminen on moniulotteista. Hoitotieteen ja muiden tieteenalojen teoriatiedon lisäksi tarvitaan erilaista osaamista kliinisistä kädentaidoista etiikan osaamiseen, vuorovaikutukseen ja tunnetaitoihin. Tärkeää onkin opettajan työssä oman työn arviointi, myös digitaalisuuden hyödyntämisen arviointi; esimerkiksi sen rooli ja paikka opetus- ja oppimisprosessin aikana. Parhaillaan digitaalisuudella voidaan tukea erilaisia oppijoita, mahdollistaa joustava monimuoto-opetus ja rikastuttaa (motivoida) opetusta ja oppimista. Laajemmin nähtynä digitaalisuus on muovannut opettajan työtä mielekkäämmäksi mahdollistaen erilaisia tapoja toteuttaa työtään ja kehittää omaan ammattiosaamistaan. Toisaalta tärkeää on myös keskustelu mahdollisista digitaalisuuden rajoituksista sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten koulutuksen eri vaiheissa.

Nyt näin koronapandemian aikana suomalainen yhteiskunta on erilaisten, suurienkin haasteiden edessä, joihin digitalisaation hyödyntäminen toimii yhtenä apukeinona; lisääntyvä teknologian käyttöönottaminen niin käytännön hoitotyössä kuin sosiaali- ja terveysalan koulutuksessa on ajankohtaista. Tämä vaatii sekä käytännön hoitotyöntyöntekijöiltä että alan opettajilta digiosaamisen kehittämistä. Opettajan digitaalista osaamista on kuvattu erilaisilla viitekehyksillä ja malleilla, kuten DigCompEdu (Digital Competence Framework for Educators) -viitekehys (Redecker 2017) ja TPACK (Technological Pedagogical Content Knowledge) -malli (Koehler & Mishra 2009). Tärkeää on näiden lisäksi sosiaali- ja terveysalan koulutuksen ammattilaisena nähdä laajemmin eteenpäin, joten jokaisen on hyvä pohtia, millaisella pedagogisella osaamisella koulutamme ammattilaisia vastaamaan tulevaisuuden haasteisiin.

Kuten Toiminen (2017) toteaa ”tulevaisuuden työidentiteetin tärkeitä elementtejä ovat kyky nähdä mahdollisuuksia, rohkeus tarttua niihin, kyky lukea tulevaa ja päätellä, mistä osaamisesta on hyötyä ja miten sen voi hankkia”. Opettajan on siis hyvä pysyä työelämän ja tulevaisuuden aallon harjalla ja katsoa sopivasti tulevaan (ks. kirjallisuuskatsaukset Voutilainen, Saaranen & Sormunen 2017; Sormunen ym. 2020). Millaisia mahdollisuuksia esimerkiksi virtuaalitodellisuuden hyödyntäminen opetuksessa ja oppimisessa sosiaali- ja terveysalla tarjoaa lähitulevaisuudessa (esim. Myllymäki 2019). Millaisilla (digitaalisilla) menetelmillä mahdollistamme opiskelijoidemme syvällisen oppimisen ja tavoitteiden saavuttamisen muuttuvassa sosiaali- ja terveysalan opetuksen kentässä (ks. Autio, Saaranen &Sormunen 2018)?

Lopuksi, millaisia ajatuksia sinulla on digitaalisuutta kohtaan? Millä tavoin sinä olet mukana digitalisoituvan yhteiskunnan aallokossa? Oletko ottanut loikan kohti digitaalisuutta pandemian aikana? Osallistuthan keskusteluun.

Lähteet:

Autio R, Saaranen T. & Sormunen M. 2018. Terveystieteiden opettajaopiskelijoiden tieto- ja viestintätekninen osaaminen koulutuksen alussa. Hoitotiede 30 (4), 300–310.

Koehler M.J. & Mishra P. 2009. What is technological pedagogical content knowledge? Contemporary Issues in Technology and Teacher Education 9(1), 60-70.

Myllymäki M. 2019. Ensihoitajien kokemuksia virtuaalitodellisuussimulaation teknisestä ja pedagogisesta käytettävyydestä. Pro gradu -tutkielma. Itä-Suomen yliopisto. Hoitotieteen laitos.

OKM 2020. Korkeakoulutuksen ja tutkimuksen visio 2030. https://minedu.fi/korkeakoulutuksen-ja-tutkimuksen-visio-2030 (20.4.20)

Redecker C. 2017. European Framework for the Digital Competence of Educators: DigCompEdu. Punie Y. (ed.). EUR 28775 EN. Publications Office of the European Union, Luxembourg, 2017 doi:10.2760/159770

Sormunen M, Saaranen T, Heikkilä A, Sjögren T, Koskinen C, Mikkonen K, Kääriäinen M, Koivula M. & Salminen L. 2020. Digital learning interventions in higher education: A scoping review. CIN: Computers, Informatics, Nursing (article accepted).

Mikkonen K, Koivula M, Sjögren T, Korpi H, Koskinen C, Koskinen M, Kuivila H-M, Lähteenmäki M-L, Koskimäki M, Mäki-Hakola H, Wallin O, Saaranen T, Sormunen MKokkonen K-M, Kiikeri J, Salminen L, Ryhtä I, Elonen I, Kääriäinen M. 2019.  Sosiaali-, terveys- ja kuntoutusalan opettajien osaaminen ja sen kehittäminen. Oulun yliopisto. http://jultika.oulu.fi/Record/isbn978-952-62-2479-4 (20.4.20)

Toiminen M. 2017. Välähdyksiä tulevasta. Sitra. Tela. Mindmill Network. Multiprint, Helsinki. https://media.sitra.fi/2017/05/31114649/va%CC%88la%CC%88hdyksia%CC%88_tulevaisuudesta_FINAL.pdf (20.4.20)

Valtioneuvosto 2019. Valtioneuvoston päätös strategisen tutkimuksen teema-alueista ja painopisteestä vuodelle 2020. Valtioneuvoston yleisistunto 10.10.2019. Valtioneuvoston kanslia. https://valtioneuvosto.fi/paatokset/paatos?decisionId=0900908f80657dfd (20.4.20)

Voutilainen A,Saaranen T. & Sormunen M.  2017. Conventional vs. e-learning in nursing education: A systematic review and meta-analysis. Nurse Education Today 50, 97-103. DOI: http://dx.doi.org/10.1016/j.nedt.2016.12.020

Kirjoittajat:

Itä-Suomen yliopiston hoitotieteen laitoksen terveystieteiden opettajankoulutuksen tiimi

Juha Pajari, TtM, Yliopisto-opettaja

Ari Haaranen, TtT, Yliopistonlehtori

Terhi Saaranen, Professori (ma.)

SoTeKu-alan opettajan tieteellinen ja ammatillinen osaaminen

Aloitan tämän blogitekstin esittelemällä itseni ja tulokulmani tekstin aiheeseen. Olen Jyväskylän yliopistosta terveystieteiden opettajakoulutuksesta vastikään valmistunut maisteri, jolla on yliopistokoulutusta edeltävältä ajalta parin vuoden kokemus kliinisestä työstä fysioterapeuttina. Minulle SoTeKu-opettajien osaamiseen liittyvät teemat ja TerOpe-projekti ovat tulleet opintojen loppuvaiheessa erittäin tutuiksi, mutta otsikon mukaisen tekstin kirjoittaminen vaati silti hieman taustatyötä.

Tiivistän taustatyöni tulokset lauseeseen, joka toimii samalla tieteellisen ja ammatillisen osaamisen määritelmänä: TerOpe-projektin tulosten mukaan SoTeKu-opettajilla tulee olla laaja pätevyys omaan asiantuntija-aiheeseensa liittyen sekä kyky arvioida oman aiheen tarpeellisuutta moniammatillisessa toimintaympäristössä.

Jyväskylän yliopiston Terveystieteiden opettajaopiskelijat vuosimallia 2018-2019 ja opettajat Tuulikki Sjögren ja Hilkka Korpi

Edellä kuvatun määritelmän mukaisesti minun tieteellinen ja ammatillinen osaamiseni opettajana koostuu pääosin yliopisto-opinnoissa kehittyneestä tieteellisestä osaamisesta sekä aiemmin fysioterapeutin peruskoulutuksessa sekä työelämässä hankkimastani substanssiosaamisesta. Käytännössä osaamisen määrittely ei tietenkään ole näin mustavalkoista, mutta kuten TerOpe-projektissakin myös tässä tekstissä pyritään ymmärtämään huonosti mitattavissa olevaa ilmiötä. Abstraktien ilmiöiden, kuten osaaminen, tutkiminen ja niiden ymmärtäminen vaatii monesti niiden jonkin asteista lokerointia ja nimitysten hakemista.

Omalla kohdallani lokeroin gradu-tutkielman tekemisen TerOpe-projektissa yksittäiseksi merkittävimmin tieteellistä osaamistani kehittäneeksi kokemukseksi. Gradussani* tutkin 17 fysioterapiaopettajan ja -opettajaopiskelijan haastatteluja opettajuuden muutoksen näkökulmasta, mihin liittyi aikaisempi mainintani siitä, että opettajan osaamisen teemat ovat viime aikoina tulleet tutuiksi.

Tutkimukseni tuloksena syntyi neljä opettajuuden muutosta suppeasta laajempaan ymmärrykseen kuvaavaa hierarkkista kuvauskategoriaa: erilaiset opiskelijat opettajuuden muutosvoimana, fysioterapia-alan kehitys opettajuuden muutosvoimana, yhteiskunnan murros opettajuuden muutosvoimana sekä globaalit trendit opettajuuden muutosvoimana. Graduni tuloksissa ymmärryksen laajentumisen mahdollistaviksi kriittisiksi tekijöiksi muodostuivat ammatillisten käytäntöjen kehittäminen, opetuskäsitysten syventyminen, yhteistyön kulttuurin omaksuminen sekä tulevaisuushakuisuus.

Aikaisemmista tutkimuksista poiketen, graduni tuloksissa opettajan tieteellinen ja ammatillisen osaaminen ei erityisemmin korostunut. Oman kokemukseni mukaan käytännössä ammattikorkeakouluopettajan ammatilliselle osaamiselle annetaan kuitenkin paljon painoarvoa suhteessa muihin osaamisen alueisiin. Tätä tukevat myös aikaisemmat korkeakouluopettajien osaamisesta tehdyt tutkimukset, joiden perusteella useat opettajat korostavat itse substanssiosaamisen merkitystä.

Näkemykseni SoTeKu-alan opettajan tieteellisestä ja ammatillisesta osaamisesta on merkittävästi laajentunut niin opettajakoulutuksen, siihen liittyvän opetusharjoittelun kuin graduni kirjoittamisen myötä. Koen hyvänä lähtökohtana, että ammattikorkeakouluopettajalla on kolmen vuoden työkokemus opettamastaan alasta, mutta jos sitä pidetään edellytyksenä, mielestäni myös muita osaamisen osa-alueita tulisi pitää sellaisina. Voimassa olevan lain mukaan esimerkiksi ammattikorkeakouluopettajilta ei edellytetä pedagogisia opintoja.

Mielestäni SoTeKu-opettajan osaaminen on TerOpe-raportissa kuvattu osuvasti kehämäisenä, sisältäen osaamisen eri tasoja, niitä kuitenkaan toisiinsa nähden arvottamatta. Mitä sinä ajattelet tieteellisestä ja ammatillisesta osaamisestasi suhteessa muuhun osaamiseesi? Yhtenä opettajankoulutuksen provosoivimman keskustelun aloituksista muistan erään opiskelijan näkemyksen siitä, että taitava opettaja voi opettaa onnistuneesti jopa sellaista aiheista, joista hän ei itse tiedä mitään. Miten SoTeKu-alan opettajana kommentoisit?

TtM, Henna Seeslahti, Jyväskylän yliopisto

Lähteet

* Seeslahti, H. 2020. Muuttuva fysioterapiaopettajuus – fenomenografinen tutkimus fysioterapiaopettajien ja -opettajaopiskelijoiden opettajuuden muutokseen liittyvistä käsityksistä. Liikuntatieteellinen tiedekunta, Jyväskylän yliopisto, fysioterapian pro gradu -tutkielma

From TerOpe-project to SHaREducation network in 2020!

We have started our journey as Competent Educators Together in 2017 under the project name TerOpe! The network of health care educators has started already in the year 2000. TerOpe-project has enabled us to build a larger network by including social care and rehabilitation educators. We want to thank the Ministry of Education and Culture in Finland for providing us with funding to make our dream come true. The funding has offered us a great opportunity to systematically develop national and internationally comparable competence requirements for social-, health care and rehabilitation educators.

Furthermore, we were able to build a new competence development model for educators’ systematic career development. Besides, the project developed an online course in digital pedagogy, which has been piloted on educators and educator students. We continue as a new larger and stronger network in SHaREducation.

The main purpose of our project was to have a systematic, evidence-based exploring of :

  • what kind of competence educators need to have when educating social-, health care and/or rehabilitation educators?
  • how educators can develop their competence?
  • what kind of support do they need?
  • how educators can tackle digitalization in their daily work?
  • how can we support educators and build sharing culture?

When looking for answers as a team of seven organizations, we have produced 153 scientific and general-public publications, involved four doctoral dissertations and 17 MA thesis, involved above 30 teacher degree students in project work and presented our outcomes 84 times in conferences and seminars. The team has reached 670 participants in eleven different events arranged by TerOpe – project team. The online activity has reached 7977 participants from 72 different countries.

TerOpe-project webpage was opened by all countries marked in pink.

After two and a half years of work together in a highly innovative team, we have only scratched the surface. We trust that the year 2020 will create for us an opportunity to go deeper in sharing what we found, to build new knowledge and most of all to grow even stronger as Competence Educators together!

TerOpe- project team at international TerOpe-project assembly.

We thank you all for being part of this journey!

Ajatuksia TerOpe Assemblystä

TerOpe Assembly järjestettiin Helsingissä Metropolia Ammattikorkeakoulun uusissa tiloissa Myllypuron kampuksella perjantaina 27.9.2019. Tapahtuman ensimmäinen pääpuhuja oli Amanda Kenny La Troben yliopistosta Australiasta. Tapahtuman muut pääpuhujat olivat Seija Mahlamäki-Kultanen Hämeen ammattikorkeakoulusta ja Jari Lavonen Helsingin yliopistosta. Päivän päätti paneelikeskustelu. Esillä oli myös postereita. Itse osallistuin tilaisuuteen Jyväskylän yliopiston terveystieteiden opettajaopiskelijana esitellen TerOpe-hankkeeseen tehtyä graduposteriani siitä kiinnostuneille.

Kuva 1. Postereitten luona Jyväskylän yliopiston porukkaa: vasemmalta Hilkka Korpi, Elina Rutanen, Heidi Leinonen, Mari Harjunen ja Tuulikki Sjögren

Päivässä vilisi ajatuksia, osa tietysti provokatiivisia sekä kovia pähkinöitä tulevalle opettajalle purtavaksi: olet hyvä opettaja, jos opiskelijasi menestyvät. Mitä kaikkea sinun tuleekaan olla, mitä kaikkea sinun tulee tehdä tai olla tekemättä: ole tietyllä tavalla poliitikko, älä pyytele anteeksi osaamistasi tai itseäsi. Ole kompastumatta uusilla termeillä koreiluun ja näe niiden taakse. Muista kuitenkin myös kritisoida patriarkkaa, annettuja rooleja ja nykyistä opettajuutta. Ymmärrä, että toiset valvovat, kun sinä nukut, mutta muista olla olemassa myös heitä varten. Opettajana sinun tulee olla digitaalisuuden aallonharjalla, koska opiskelija on todennäköisesti edellisellä ja korkeammalla. Paineita, opettajan työhön tuntuu liittyvän kasa paineita. Mielettömästi hyvää ja kiinnostavaa, innostavaa ja tulevaisuusorientoitunutta, mutta myös paljon töitä ja vähän resursseja. Ajattelun ja myös toimintatapojen muutos edellä mainitun toteutumiseksi kaikille jouhevasti olisi tarpeen ja suotavaa. Tämän toteutumista opettajan olisi hyvä ajaa. Mutta miten? Päivän aikana pohdittiin muun muassa tarvitaanko tulevaisuudessa opettajia? Oletko opettaja vai valmentaja? Ja kuka johtaa opettajaa? Onko tärkeää se, mitä opetetaan vai se, miten opetetaan?

Omaa opettajuuttaan on mielestäni järkevintä helpottaa pyrkimällä keskusteluun opiskelijoidensa kanssa. Huolimatta ikäerosta, sosioekonomisesta erosta ja maailmankatsomuserosta, huolimatta rajustakin vaihtelusta, kannattaa uhmata kiirettä ja stressiä ja omia entisiä ajatuksiaan. Kun pääsee hyvään dialogiin opiskelijan kanssa ja malttaa kuunnella, pääsee kenties jopa nopeammin päämääräänsä.

Amanda Kenny painotti sanoissaan voimaantumista. Naisten pitää lopettaa käyttäytyminen tyttöjen tavoin. Tämä sai kannatusta ja nyökytyksiä naisvaltaisessa yleisössä. Mielestäni on erittäin tervetullutta, että tästä puhutaan myös terveystieteiden alalla. Tähän saakka aihe on tuntunut itselleni terveystieteissä vieraalta ja jäänyt ihmistieteiden maailmaan, jossa se toki on ollut tuttua kuvastoa jo kauan. Kaiken kaikkiaan oli hauskaa ja virkistävää, että pääpuhujaksi oli valittu suuren maailman tyyliin puhunut ihminen. Älä myy itseäsi, myy tutkimustasi, jota teet – toisin sanoen osaamistasi. Osin puhe provosoi, osin motivoi ja kannusti suurin sanoin: ole oma itsesi ja ylpeästi sitä, mitä olet.

Kuva 2. Amanda Kenny ja Tuulikki Sjögren

Toisena pääteemana päivässä oli mielestäni digitaalisuus. Digiteknologia kun on litistänyt maailman. Itse en ole milleniaali. Olen elänyt ajan ennen varsinaista digiteknologian esiinmarssia; en erehtyisi luulemaan lankapuhelinta pölynimuriksi tai kysyisi voiko (vinyyli-)levyjä tosiaan kääntää. En silti haaveile ajasta ennen internetiä. Ei, en edes suostuisi siihen, tai haraisi verkossa toteutettavia kursseja vastaan. Tässä on kuitenkin mielestäni kaksi isoa pohdinnan paikkaa: ensinnäkin, olemmeko valmiita? Toimiiko digitaalisuus sillä tavoin kuin sen on tarkoitus ja niissä ympäristöissä, joissa sitä käytetään ja niillä välineillä, joita nyt on saatavilla? Onko digitaalisuus välineineen kaikkien saavutettavissa? Vai käytetäänkö digitaalisuutta opiskelussa vain itseisarvona? Siksi, että pitää, siksi että se on oikein, hienoa, toivottua, rahoitettua? Onko digiteknologian saavutettavuus kaikille sama? Tämä unohtuu helposti suurten kaupunkien liepeillä eläviltä. Siellä, missä netti toimii ja on oma huone, missä tietokonettaan käyttää ja digitaalisuus on edes auttavasti tuttua, on opiskelu ja työnteko ja yleinen tiedonhankinta huomattavasti helpompaa kuin siellä, missä edellä mainitut kriteerit eivät täyty.

Tutkimustyö on aina ollut ns. 24/7-työtä. Nykyään myös opetustyö on ympärivuorokautista. Toisaalta tällä tavoin syntyy valinnan mahdollisuus: voit milloin tahansa ladata kurssin verkkoon ja opiskelija voi suorittaa sen milloin tahansa. Keskustelut on jo kauan voinut käydä virtuaalisesti eikä paikan päälle tarvitse tulla, mikä vapauttaa kaikkien resursseja muuhun käyttöön. Toisaalta digitaalisuus tuo lisää vastuuta opettajalle: on osattava asettaa omat rajansa. Opiskelijat viestivät milloin tahansa ja opettajat vastaavat. Vaikka eihän aina tarvitse olla tavoitettavissa. Vai tarvitseeko? Aina kun tarvitsee, täytyy tai on pakko, se vähentää jaksamista ja sitä kautta myös hyvinvointia. Ja jos opettaja voi huonosti, myös opiskelija voi huonosti.

Päivän päättäneessä paneelikeskustelussa neuvottiin nuorta tutkijaa ja opettajaa löytämään samanmielistä seuraa tai ohjausta valitsemalleen tielle, olemaan opiskelijakeskeinen opettaja ja oma itsensä. Olen kaikesta tästä samaa mieltä. Pohdin näitä neuvoja ja päädyin seuraavanlaiseen ajatuskuvioon: tärkeintä on aina olla oma itsensä, mutta se, miten paljon sitä nuorena tutkijana tai opettajana haluaa tai varsinkaan kannattaa tuoda esiin, ei ole yksiselitteistä. Hyvä mentori tai samanhenkinen ihminen, olipa hän itseä kokeneempi tai ei, on aina hyvä olla opastamassa alkavalla tutkijan ja opettajan polulla. Jos ei saa tukea ja sitä kautta uskoa ja ulkoista motivaatiota tekemäänsä työhön, ei motivaatio voi sisäisestikään loputtomasti vahvistua. Vasta nämä perusasiat opittuaan voi olla opiskelijakeskeinen opettaja, joka aidosti pystyy kokemaan, että opettajuus on mahdollisuuksia täynnä.

Kuva 3. Paneelikeskustelu päivän päätteeksi

Elina Rutanen

Terveystieteiden opettajaopiskelija

Jyväskylän yliopisto