Minä perustan osaamiseni näyttöön!

Mitä on näyttöön perustuva tieto? Tähän kysymykseen törmäsin yliopisto opintojeni alkumetreillä liiankin usein. Miksi tämä muille opiskelijakollegoille selkeästi jopa itsestään selvältäkin tuntuva käsite herätti minussa hämmennystä ja epävarmuutta? Ja miksi nykyään, vuosien jälkeen, näyttöön perustuva opettajan osaaminen on erityisen lähellä sydäntäni?

Hieman taustaa tälle pohdinnalle. Olen substanssitaustaltani bioanalyytikko, jolle on ehtinyt kertyä työvuosia kliinisen laboratoriodiagnostiikan alalta lähes 11 vuoden verran. Aloitin terveystieteen opettajan opinnot Oulun yliopistossa syksyllä 2017, jolloin ammattikorkeakoulun opintojeni aloituksesta oli ehtinyt kulumaan lähes 14 vuotta, omasta mielestäni jopa ikuisuus. Opiskelupaikan varmistuttua jatko-opinnot yliopistossa käynyt kollegani laboratoriomaailmasta varoitti minua sanomalla: “Bioanalyytikkona huomaat, että tulet suorittamaan hoitotieteellisiä opintoja hieman eri lähtökohdista”. Sillä hetkellä kokonaiskuvani hoitotieteestä oli hyvin hajanainen, mutta samalla avoin, jonka johdosta en voinut ymmärtää tarkalleen mitä kollegani tarkoitti sanoillaan. Kuitenkin jo opintojen alkumetreistä lähtien oli sanomattakin selvää, että aikaisempi koulutukseni vuosikymmenten takaa ei valmistanut uusiin opintoihin lainkaan. Tämä osoittautui erityisesti puhuttaessa näyttöön perustuvasta tiedosta ja osaamisesta. Miten alkutekijöistä jouduin aloittamaan opintoni, jos en edes tiennyt mihin perustuu näyttöön perustuva tieto ja toiminta?

Picture from Pixabay

Voiko olla mahdollista, että vuosien aikana olen unohtanut kokonaan näyttöön perustuvan tiedon jo pelkästään terminä? Miksi en osaa määritellä selkeästi mitä on näyttöön perustuva osaaminen? Millä kurssilla näitä asioita opiskeltiin vai opiskeltiinko laisinkaan? Yli kymmenen vuoden jälkeen, palatessani takaisin koulun penkille, motivoituneena ja tiedonhakuisena uuden oppijana tämä aihe herätti minussa paljon kysymyksiä. Tukea epätietoisuuteen sain samalta alalta tulleilta opiskelijakollegoiltani, sillä useat heistä olivat samaa mieltä. Aikoinaan koulutusohjelmassani puhuttiin hyvin vähän näyttöön perustuvasta tiedosta, ainakaan niin, että kyseistä termiä olisi käytetty säännöllisesti. Tietysti tutkitun tiedon puolesta puhuttiin esimerkiksi tehtävien annossa tai opinnäytetyön yhteydessä, mutta sen tärkeyttä tai roolia osana terveydenhuoltojärjestelmää ei opiskelijoille painotettu lainkaan.

Nykypäivänä terveystieteen opettajana tiedostan paremmin, että jokainen meistä oppii eri tavalla ja kokee parhaan oppimistavan subjektiivisesti. Siksi esimerkiksi luokkatoverini vuosien takaa saattaa olla edellä kuvailemasta kokemuksestani täysin eri mieltä. Uskon myös siihen, että bioanalytiikka osana terveydenhuoltoa on vain välillisesti yhteydessä hoitotyöhön, jonka vuoksi näyttöön perustuva tieto ja sen käyttäminen osana omaa toimintaa on jäänyt merkityksettömämmäksi ammattikorkeakoulun opintojen aikana. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että myös bioanalyytikon toiminta pohjautuu lähtökohtaisesti näyttöön perustuvaan tietoon. Tähän aiheeseen en törmännyt juuri koskaan työskennellessäni kliinisessä laboratoriossa.

Matkani tutkitun tiedon perusteiden parissa tuntui aluksi lähes mahdottomalta ja siksi sainkin itselleni tyypilliseen tapaan entistä enemmän motivaatiota perehtyä aiheeseen syvällisemmin. Terveystieteen opintojen alussa sain nopeasti laaja-alaisen kuvan siitä, mihin omat hoitotieteen opintoni perustuivat ja tämän johdosta halusin selvittää miten näyttöön perustuvaa tietoa ja osaamista opetetaan nykypäivänä esimerkiksi juuri edellisellä substanssialallani. Vaikka opiskelu näiden vuosien ajalta ei itsessään enää ole tuoreimmassa muistissa, päädyin pohtimaan useasti aikoinaan opittuja asioita, opintosuunnitelman tasolta lähtien. Tämän yhdistin yliopisto-opintojeni opetusharjoitteluun, jossa pääsin seuraamaan opetusta kentälle. Sen avulla sain verrattua omia opintojani nykypäivän opettajan osaamiseen ja yllätyin enemmän kuin positiivisesti. Seuratessani monia opettajia ja heidän tapaansa opettaa ja levittää tutkittua tietoa, oma käsitykseni muuttui täysin. Opettajien osaaminen näyttäytyi korkeatasoisena, laadukkaana ja ehdottomasti näyttöön perustuvana. Opettajien näyttöön perustuvan osaamisen korkean tason ilmeneminen monipuolisesti käytännön opetuksessa ja oppilaiden toiminnassa antoi minulle selkeän kuvan terveydenhuoltoalan opettajien korkeasta koulutustasosta ja sen kehittymisestä vuosien varrella.

Picture from Pixabay

Näyttöön perustuvaan terveydenhuoltoon kuuluvat maailmanlaajuinen hyvinvointi, näytön tuottaminen, näytön tiivistäminen, näytön levittäminen sekä näytön käyttöönotto. Laaja-alainen kokonaisuus, joka tulisi mielestäni olla osana jokaisen terveysalan opettajan opetusfilosofiaa. Tuoreena terveysalan opettajana tiedostan, että opetukseni tukena tulee kulkea tuorein näyttö, jonka johdosta opetukseni laatu perustuu asiantuntijatietoon sekä tuoreimpaan luotettavaan tutkimustietoon. Aikaisemmin jakamani kokemus vahvistaa ajatusta siitä, miksi minua kiinnostaa yhä enemmän erityisesti näyttöön perustuva toiminta ja miksi tuoreena opettajana koen näyttöön perustuva osaamisen olevan tärkeässä roolissa kokonaisvaltaisen terveydenhuollon toteutumisessa. Aiheen tärkeyttä terveydenhuoltoalalla ei voi olla korostamatta liikaa ja koenkin oppineeni vuosien aikana nämä perusteet niin, että niiden ilmentäminen tutkijan ja opettajan työssäni on luontevaa.

Terveydenhuoltoalan opettajilla on valtava vastuu näyttöön perustuvan toiminnan kehittämisessä, jolloin tähän on tärkeää olla riittävää osaamista. Vastavalmistuneena opettajana koen, että vastuu näyttöön perustuvasta osaamisesta jakautuu ensisijaisesti itselleni, mutta myös koulutusta tuottaville eri organisaatioille, joiden tulisi varmistaa opettajien riittävä osaaminen näyttöön perustuvan tiedon kehittämiseksi ja levittämiseksi. Koen, että minulla on hyvät valmiudet näyttöön perustuvaan osaamiseen, jota on ollut hienoa hyödyntää opetuksessani. Samalla olen huomannut miten motivoituneita opiskelijat ovat tutkitun tiedon hyödyntämiseen ja selkeästi ymmärtävät näyttöön perustuvan tiedon hyödyntämisen merkityksen. On mielestäni tärkeää huomata, että opiskelijoilta saatu positiivinen palaute laadukkaasta opetuksesta lisää motivaatiota hyödyntää NPT:a jatkossakin. Koen, että terveydenhuoltoalan opettajan osaaminen on yhdistelmä tietoa, taitoa, arvoja ja asennetta, jotka vaikuttavat toinen toisiinsa muodostaen jokaiselle henkilökohtaisen opetusfilosofian. Se ei synny hetkessä, jonka vuoksi mielestäni on äärimmäisen tärkeää kehittää opetusta omanlaiseksi, laadukkaaksi ja näyttöön perustuvaksi kokonaisuudeksi, jolloin vuosienkin jälkeen työ itsessään haastaa ja motivoi kehittymään.

Picture from Pixabay

Mutta olenko opettajan työssäni kuullut opiskelijoiden puhuvan näyttöön perustuvasta tiedosta? Päivä päivältä yhä enemmän!  Luonnollisesti nykypäivänä korostuu internetistä helposti saatavilla oleva tieto, joka mahdollistaa kaikenlaisen tiedon, niin laadukkaan kuin heikkolaatuisenkin materiaalin hyödyntämisen. Mielestäni opettajan taito osoittaa opiskelijoille keinoja käyttää luotettavia lähteitä, auttaa opiskelijaa perustelemaan toimintansa lähtökohtia eri näkökulmista. Nykyään myös lukuisat erilaiset sosiaalisen median kanavat mahdollistavat tiedon levittämisen. Olen törmännyt sosiaalisessa mediassa ja opiskelijoiden keskuudessa ilmiöön, jonka johdosta on ryhdytty korostamaan yhä enemmän omien väittämien perustelua tutkitun tiedon avulla, puhutaan niin sanotusta vaikuttajan vastuusta. Samalla eri tieteenalojen yhteisöt tuovat ajatuksiaan ja ajankohtaisia aiheita yhä enemmän näkyviin. Terveydenhuoltoalalla tästä esimerkkinä Tiedenaiset, jotka tuottavat ja levittävät monialaista, luotettavaa terveystietoa eteenpäin. Nämä tukevat mielestäni hyvin myös omalta osaltaan opettajan näyttöön perustuvaa osaamista, tutkittua tietoa on helpompi perustella ja tuoda osaksi omaa toimintaa, kun sen perusteet ovat enemmän koko väestön tiedossa.

On sanomattakin selvää, että haluan omalta osaltani olla kehittämässä näyttöön perustuvaa terveydenhuoltoalan opettajien osaamista ja tutkijana sekä opettajana koen omaavani siihen hyvät valmiudet. Toivonkin, että tarinani NPT:n kulkemisesta mukana osana oppimistani alkumetrien vaikeuksista jopa tuleviin jatko-opintoihin asti voi olla esimerkkinä siitä, että uuden oppiminen ja itsensä kehittäminen on aina mahdollista.

“Elämä on täynnä suuria ihmeitä sille, joka on valmis ottamaan niitä vastaan” 😊

Kati Immonen (TtM)

Oulun yliopisto

Lärarens etiska och kulturella kompetens

Lärarens etiska och kulturella kompetens

På grund av de restriktioner som coronapandemin medför utmanas vi lärare att göra stora förändringar i vårt sätt att undervisa. Många lärare är trötta och känner tyngden på sina axlar av allt ansvar och all tidsbrist. Innan vi ger upp över all teknik som inte fungerar och alla andra utmaningar som hotar att få oss på fall, ska vi ta ett djupt andetag och fundera över vad som är det viktigaste och lägga vår energi och tid där. I tider som dessa utmanas, men också tydliggörs, vår etiska och kulturella kompetens.

Vårdutbildningen har som mål att utbilda vårdare som har kompetens att vårda. Centralt i vårdarens kompetens finns etiken. Den etiska kompetens som vårdaren besitter grundläggs och utvecklas under utbildningstiden, det är därför viktigt att vårdläraren kontinuerligt utvecklar sin egen etiska kompetens och tar sig tid att med jämna mellanrum kalibrar den mot de grundläggande värderingar som finns inom vården. En studie från 2019 (Koskinen et al) visar att hälso-, social- och rehabiliteringsområdets lärare själva lyfter fram den etiska kompetens som central och beskriver den som en värdegrund, en hållning och en förmåga att handla etiskt i olika situationer. Den etiska kompetensen går hand i hand med den kulturella kompetensen. Att som lärare ha förmåga att möta alla studerande utgående från de specifika behov de har, utgör en grund för kulturell kompetens och den kulturella kompetensen har sin grund i den etiska kompetensen.

I en tid som denna, när vi lärare har tvingats lägga om vår undervisning till distansundervisning eller olika hybridvarianter, så är det kanske  inte den etiska och kulturella kompetensen som vi först tänker på när vi tar itu med allt som ska göras. Men den finns där, eller den ska finnas där, och vi måsta ibland stanna upp och se till så vi inte avviker från våra grundläggande värderingar när vi tvingas fatta snabba och viktiga beslut. Men tid att stanna upp är det få av oss som har just nu.

Om vi som lärare har ett utvecklat och medvetandegjort etiskt tänkande i vårt arbete så klarar vi dagens utmaningar bättre vill jag påstå. En liknelse kan göras med aseptiken inom vården. När jag som nyutbildad lärare började jobba på en yrkeshögskola var aseptik ett av de första ämnena jag undervisade i. Jag minns hur jag förberedde mig noggrant genom att läsa på allt det senaste inom ämnet, men också om grunderna och historiken. En av de viktigaste sakerna vi lär studerande gällande aseptiken är att den ska sitta i ryggmärgen. De ska inte i en akut vårdsituation behöva fundera på hur de jobbar aseptiskt, det ska finnas där. Men den kunskapen kommer inte av sig själv. Den kräver både en teoretisk förståelse, praktiska övningar (gång på gång) och inte minst ett etiskt tänkande. Även om det kan kännas frustrerande att ta om en procedur för att man har kontaminera en injektionsnål så är det bara att börja om. Det här tänkande var lika viktigt att förmedla till studerande som kunskapen om rutiner och material som ska användas inom vården för att aseptiken ska bevaras.

Det är med etik som med aseptik, den ska sitta i ryggmärgen. När kriser som den här pandemitiden vi nu genomlever kommer så ska vi inte behöva sätta tid och energi på att fundera om vi jobbar etiskt rätt eller om vi bemöter allt likvärdigt och individuellt – det ska sitta där. Men nya utmaningar kan ändå blottlägga brister i den egna och i organisationers etiska stödstrukturer. Det är därför viktigt att vi i all undervisning som ändras nu, som blir virtuell eller distansundervisning på annat sätt, tänker på att våra grundvärderingar hålls kvar.

Vad kan det konkret betyda? Ett exempel är lärarens interaktion med studerande. I mötet med läraren och andra studerande stärker studerande sina kompetensen. Utmaningen blir att förmedla att vi ser och bekräftar alla studerande – även på distans. Det kan göras på många olika sätt. Det som jag själv har märkt är hur viktig den personliga kontakten är. Om det görs via individuella möten med hjälp av olika kommunikationsverktyg (zoom, teams eller andra) eller via e-post eller andra meddelandeformer spelar inte så stor roll, huvudsaken är ATT vi håller kontakten. Ja, det tar mer tid och vår tid idag är en bristvara med allt vi måste hinna med. Att stanna upp, backa lite och se på helheten, gör att vi kanske kan se var vi kan plocka bort vår egen medverkan och var vi kan lägga in extra tid.

Jag ser även en direkt risk när det gäller studerande från andra kulturer som på grund av pandemin lämnas ensamma och utanför den sociala gemenskapen som studielivet ger. Hur kan vi som lärare minska risken för att de hamnar vid sidan av i ett läge som detta? I krissituationer finns en uppenbar risk att personer som också annars lätt marginaliseras glöms bort i all brådska och förändring. Kulturella skillnader innebär språkliga utmaningar och distansundervisningen kan ytterligare fördjupa svårigheterna till integrering av studerande från andra kulturer. I vår iver att få de perfekta hybridlösningarna och distanskurserna får vi inte glömma de som kanske inte har möjlighet att tillgodogöra sig all information som kommer via mejl och på digitala plattformar. Även här sätts vår etiska kompetens på prov och vi måste backa och se vad som är det viktigaste i just det här läget.

Om målet är att utbilda vårdare som också i krissituationer kan agera etiskt så behöver vi lyfta oss själva över det synbara kaos som uppstår när allt ska ändras och vi ska lära oss ny teknik och anta distansundervisningens pedagogiska utmaningar. Vi måsta lära oss förenkla. Vad är det viktigaste? Sen gör vi just det och låter allt det där andra, som också skulle vara bra, vara just nu. När allt kommer omkring så är det våra grundvärderingar, vår hållning och de handlingar vi gör som visar vår etiska kompetens och etiken är grundläggande i både utbildning och vården. Så innan vi ger upp över all teknik som inte fungerar och alla andra utmaningar som hotar att får oss att ge upp, så ska vi ta ett djupt andetag och fundera över vad som är det viktigaste och lägga vår energi och tid där. Sen hinner vi med det vi hinner och ibland är det i tomrummet som det händer. Då när vi lägger ner vår ambition att lära dem ”allt vi kan” och låter processen ske hos studerande. Då får vi framtida vårdare med en etisk kompetens som gör att de klarar de kriser de möter.

Koskinen, C., Koskinen, M., Koivula, M., Korpi, H., Koskimäki, M., Lähteenmäki, M., . . . Kääriäinen, M. (2019). Health and social care educators’ ethical competence. Nursing ethics, 27(4), pp. 096973301987167-1126. doi:10.1177/0969733019871678

Bilder från Pixabay.com

Monika Koskinen

HVM, doktorand och universitetslärare vid Åbo Akademi

FYSIOTERAPIAOPETTAJIEN KOKEMUKSIA TYÖHYVINVOINNISTA

Olen lähes valmis terveystieteiden maisteri Jyväskylän yliopistosta. Olen sen verran iäkäs, että työuraa on jo takana sekä lyhyistä pätkistä että yli 15 vuoden vakituisesta työsuhteesta ja nykyisestä, kohta kolme vuotta kestäneestä fysioterapeutin työstä. Minulla on siis omakohtaistakin kokemusta erilaisista töistä, erilaisesta työhyvinvoinnista.

Tutkin pro gradu –työssäni fysioterapiaopettajien kokemuksia työhyvinvoinnista. Kiinnostuksen kohde oli minulle selvä jo ennen ensimmäistä pro gradu –seminaaria ja onnekseni opettajillani oli tarjota minulle TerOpe-projektin valmiiksi litteroitu aineisto, josta löytyikin oikein hyvin aiheeseen sopivaa materiaalia. Suuri kiitos siis Tuulikille, Hilkalle ja kaikille niille haastatelluille opettajille, jotka tekivät työni mahdolliseksi.

Aineistoni koostuu kolmesta ryhmähaastattelusta, joihin on osallistunut yhteensä seitsemän fysioterapiaopettajaa. Työni menetelmänä on fenomenologia. Tässä kokemuksia tutkivassa laadullisessa menetelmässä ollaan kiinnostuneita kokemuksista, erityisesti yksilön kokemuksista ja niiden kautta nousevista merkityksistä. Tutkijan rooli on koettaa pysyä mahdollisimman avoimena ja pyrkiä kamppailemaan omia ennakko-oletuksiaan vastaan. Menetelmä oli kuin tehty kaltaiselleni haasteiden etsijälle, sillä mikä voisi olla itseä haastavampaa kuin koettaa pysyä objektiivisena (!) aiheessa, joka ei ole kenellekään työtä tehneelle ikinä neutraali.

Pro graduni tulokseksi muodostui viisi erilaista merkityskokonaisuutta: 1) työn ja yhteisön sisältö (k)antaa 2) usko omanarvontuntoon 3) uudet asiat vievät eteenpäin 4) velvollisuuksien ja arvostuksen puutteen kuorma 5) tulevaisuuden, digitalisaation ja resurssien tuoma huoli. Nämä merkityskokonaisuudet nivoutuvat edelleen synteesiksi, jossa kaikki yksilölliset kokemukset ovat jollain tapaa merkityssuhteessa keskenään. Kokemukset ovat siis uniikkeja ja yksilöllisiä, mutta samaan aikaan jollain tapaa yhteisiä. Aiemmassa tutkimuksessa kokemukset tulevaisuuden huolista ja digitalisaatiosta olivat pienemmässä osassa kuin omassa työssäni. Myöskään täydennyskoulutukseen liittyvät haasteet eivät ole löytämissäni aiemmissa tutkimuksissa nousseet näin suureen rooliin. Näiden vaikutusta työhyvinvointiin tulisikin mielestäni kartoittaa tarkemmin.

Tulosten perusteella työhyvinvointi syntyy siis työyhteisön ja oman työn arvostuksen kautta. Sitä lisäävät työhön liittyvät uudet asiat, kuten mielekäs täydennyskoulutus. Työhyvinvointi vähenee, jos yksilöä ei arvosteta. Työ ei anna, kun se kuormittaa ja asettaa paineita, siinä ei tunnu olevan tarpeeksi resursseja ja sen tulevaisuus huolettaa tai siinä on jokin konkreettinen huolenaihe, kuten nykypäivänä digitaalisuus.*

Täydennyskoulutus ei tarkoita vain niin kutsutun substanssiosaamisen lisäämistä ja lisääntymistä. Täydennyskoulutuksella on merkitystä myös työhyvinvoinnille: se tuo uutta sisältöä samaan tuttuun työhön. Se antaa eniten ollessaan täydentäjälle itselleen sopivaa, ei ulkopuolisen sanelemaa, vaikkakin toki työnantajan raameissa tapahtuvaa*. Myös verkostoituminen on uusi ja eteenpäin vievä osa työhyvinvointia*. Entä sitten arvostus? Miten olla sen kokemuksen kanssa, että pitää toimia jollain odotetulla tavalla? Entä jos arvostaa korkealle itseään, mutta kokee, että työnantaja ei? Entä miten nostaa oman alan arvostusta?* Mihinkään edellä mainittuun ei ole yksiselitteisiä vastauksia. Tämän ei kuitenkaan pidä antaa latistaa halua toimia työhyvinvoinnin edistämisen ja kehittämisen eteen.

Työhyvinvointi aiheena herätti analysoidessa ja kirjoittaessa kasapäin lisäajatuksia. Miten fysioterapia- ja laajemmin soteku-opettajien työhyvinvointia voisi kehittää ja edistää siten, että kokemukset painottuisivat positiivisiin negatiivisten sijaan? Mielestäni työhyvinvointi aiheena tulisi huomioida jo opiskeluaikana laajemmin. Se tulisi lisätä näkyvämmäksi osaksi terveystieteiden alan opettajankoulutuksen opetussuunnitelmaa. Tällä tapaa voisi lisätä opiskelijan ymmärrystä tämän omasta tulevaisuudesta opettajana. Ilmiö saisi näkyvyyttä ja opiskelijalle tiedon ja tunteen siitä, että aihe on tärkeä. Toki voisi painottaa konkreettisia asioitakin, kuten toimivan työyhteisön merkitystä, koska työyhteisöllä, sen sisäisellä luottamuksella, arvostuksella ja huumorilla vaikuttaa oman tutkimukseni mukaan olevan suuri merkitys soteku-opettajien työssäjaksamiselle*. Tämän tiedostaminen ja työyhteisöosaamisen hallitseminen jo opiskeluvaiheessa voisivat edesauttaa näiden merkitysten konkretisoitumista nopeammin sitten opettajana toimiessa. Opiskelijoiden tulisi myös voida luoda kollegiaalinen yhteisö omien terveystieteiden opettajiensa kanssa jo opiskeluaikana. Tämä synnyttäisi kollegiaalisen yhteenkuuluvuudentunteen: me pidämme yhtä alusta saakka. Vai vaivaako meitä kaikkia niin massiivinen ajan ja resurssien puute, että tällaiseen ei ole mahdollisuutta? Mitä silloin voi tehdä? Onko tämä omassa vai sittenkin niin kutsutussa ylemmän kädessä? 

Niin kutsutun koronakevään jälkeen joka alalla käydään jälkipuintia kevään kokemuksista. Mikä meni hyvin, mikä ei, mitä opimme, miten ennakoida, mitä tehdä tulevaisuudessa eri tavalla ja niin edelleen. Kevät 2020 oli varmasti monen opettajan uran raskain, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mennyt kevät oli aikaa, jolloin yhtäkkiä kotona piti olla ergonominen ja rauhallinen työpiste, josta opettaa ja ohjata ja kuunnella ja kannustaa ja ennen kaikkea ymmärtää opiskelijoitaan. Etänä, koneen kautta. Kenties ensimmäistä kertaa – ja tässä määrin varmasti ensimmäistä kertaa. Mahdollisesti satojen kilometrien päässä, ilman lähikontaktia, edes kollegoihin. Pätkivät etäyhteydet, anatomian mallina toimiminen omaa kehoa väännellen, selkäkivut ja hiipivä vertaistuen puute. Toisaalta, yllättävän hyvin toiminut etäopetus, tunne omasta pystyvyydestä ja tunne siitä, että ollaan kaikki siinä samassa veneessä, josta sittenkin ihan hymyssä suin kauhotaan loputtomalta tuntuvaa vettä. Etäkahvitunnit ja etäkävelykokoukset nousivat arvoon arvaamattomaan.

Photo by Startup Stock Photos on Pexels.com

Kevään etäopetus vaati ennennäkemättömän määrän nopeaakin nopeampaa reagointia, uusien toimintatapojen kehittämistä ja käyttöönottoa olemattomassa ajassa sekä tarttumista asioihin, asioiden selvittelyä. Opettajien kekseliäisyyden soisi saavan enemmänkin kunniaa. Mennyt kevät oli erikoista ja erityistä aikaa. Toivotaan, että sitten kun aikaa on kulunut tarpeeksi, tästä keväästä päällimmäisenä jäisi jokaisen opettajan mieleen kollegiaalinen tuki, usko omaan itseen ja uusien asioiden eteenpäin vievä vaikutus, puhumattakaan eksponentiaalisesti kehittyneistä digitaidoista. Ne seikat, jotka omassa gradussanikin esiintyvät. Itse ainakin arvostan koronakevään kovilla olleita opettajia nyt enemmän kuin ennen. Kiitos, kollegat!

FM, TtM-opiskelija Elina Rutanen

*Rutanen, E. 2020. Pitää olla semmosta kykyä myös sitten sitä painetta vastustaa – Fenomenologinen tutkimus fysioterapiaopettajien työhyvinvoinnista. Fysioterapian pro gradu –tutkielma. Liikuntatieteellinen tiedekunta, Jyväskylän yliopisto.

Opettajien yhteistyö ja vuorovaikutusosaaminen

Sosiaali- terveys- ja kuntoutusalan opettajien työssä yhteistyö ja vuorovaikutus ovat jokapäiväistä ja edellyttävät osaamista. Osaaminen pohjautuu jo peruskoulutukseemme, jolle jatkokoulutuksen myötä rakentuu opettajan osaaminen ja identiteetti. Tämän päivän opettaja on oppimisen ohjaaja, siltojen rakentaja opiskelijoiden ja organisaation välillä. Opettajat ovat muutoksen moottoreita ja heidän työnsä päätepisteessä ovat palveluita tarvitsevat sote-alan asiakkaat.

https://spark.adobe.com/video/bcL2jx9NIh90s

Olen ollut opettajana Tampereen yliopistossa noin neljän vuoden ajan, työhöni on kuulunut sekä opettamista että väitöskirjaan liittyvää tutkimustyötä. Koulutukseltani olen sairaanhoitaja ja olen erikoistunut perioperatiiviseen hoitotyöhön, mutta työskennellyt pääosan hoitotyön urastani Tampereen yliopistollisen sairaalan päivystyksessä. Tällä hetkellä olen projektitutkijana yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan projektissa, jossa kehitetään yhteisiä kursseja yli tieteenalarajojen ja myös etsitään yhteistyömahdollisuuksia opetuksen toteuttamiseen yliopiston ja ammattikorkeakoulun välillä.

Tässä oli hieman taustaa sille, miltä kannalta katson opettajan yhteistyö- ja vuorovaikutusosaamista. Kun sain tämän blogikirjoituksen aiheen, pohdin erilaisia näkökulmia, joissa yhteistyö- ja vuorovaikutus tulevat esille opettajan työssä. Meillä kaikilla, näin uskoisin, sosiaali-, terveys- ja kuntoutusalan opettajilla on pohjakoulutus, jonka yksi keskeinen osaamisalue on vuorovaikutusosaaminen; meitä on opetettu olemaan tekemisissä potilaiden, asiakkaiden ja heidän läheisten kanssa, samoin olemme oppineet toimimaan yhteistyössä eri ammattiryhmien kanssa. Tässä hoitotyön vuorovaikutuksessa keskeisiä asioita ovat esimerkiksi ihmisen kunnioittaminen, empatia ja tuen antaminen. Opettajaksi opiskelu on tuonut vuorovaikutukseen uudenlaisen näkökulman; lähtökohtana edelleen on ihmisen ymmärtäminen ja kunnioittaminen sekä näkeminen ainutkertaisena yksilönä. Lisäksi opettaja näkee opiskelijassa ihmisen, jolla on oma tapansa oppia asioita sekä omat tavoitteensa oppimisen suhteen.

Tämän ajan konstruktivistisen oppimiskäsityksen mukaan, oppija ohjaa aktiivisesti omaa oppimistaan ja opettaja toimii siinä tukena ja tikapuiden rakentajana. Opettajalta edellytetään vuorovaikutusosaamista opetus- ja ohjaustilanteissa, koska tiedon rakentuminen edellyttää aikaisempien tietorakenteiden tutkimista ja ehkä kyseenalaistamista sekä uuden tiedon muodostumista näiden pohjalta. Opetuksen dialogisuus, jolloin opettaja kohtaa aidosti oppijan, asettuu samalle tasolle hänen kanssaan ja luopuu tietämisen vallasta, luo oppimisympäristön, jossa tämän tapainen oppiminen mahdollistuu. Miten tämä on mahdollista suurissa opetusryhmissä? Mitä aidosti läsnä oleminen edellyttää opettajalta? Vuorovaikutukseen kuuluu myös sanaton viestintä eli ilmeet, eleet, äänen käyttö, liikkuminen, asennot ja etäisyys kanssaihmisistä. Onko meillä osaamista havainnoida sanatonta viestintäämme ja mikä olisi sellainen ”sanaton viesti”, jonka perille menemistä toivoisimme opetustilanteessa?

Sammakot, Ei Katso, Ei Kuule, Puhu

Usein vuorovaikutuksen parina puheessamme on yhteistyö; ehkä siksi, että vuorovaikutus luo edellytykset yhteistyölle ja mahdollisesti myös toisinpäin, yhteistyö luo edellytykset vuorovaikutukselle. Opettajan työssä yhteistyö eri ihmisten kanssa on jokapäiväistä. Teemme yhteistyötä opiskelijoiden, toisten opettajien ja muun henkilökunnan kanssa. Mikä tekemämme yhteistyön merkitys on? Mikä merkitys sillä on meille, opiskelijoille ja yliopistolle? Korkeakoulutuksen yhtenä tavoitteena on opiskelijoiden sitoutuminen (student engagement). Sitoutumiseen ovat yhteydessä yliopiston kulttuuri, opetussuunnitelma, opetus, arviointi, sekä henkilökunta. Opiskelijan puolelta siihen vaikuttaa opiskelijan tausta, elämäntilanne, perhetilanne, motivaatio, taidot, identiteetti ja luottamus omiin kykyihin. Sitoutunut opiskelija on innostunut, kiinnostunut ja kokee kuuluvansa korkeakouluyhteisöön, hän haluaa käyttää syväoppimista auttavia oppimistapoja ja hänellä on itsesäätelykykyä. Käyttäytymisessä sitoutuminen näkyy siinä, että opiskelija on valmis antamaan aikaansa ja ponnistelemaan opintojen eteen, hän toimii yhteistyössä ja on vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Sitoutumisen seurauksena opiskelija oppii ja saavuttaa tavoitteensa. Sitoutuminen lisää hänen hyvinvointiaan sekä tyytyväisyyttä ja vielä kauemmas katsottaessa opiskelija menestyy työelämässä, hän kehittyy elinikäiseksi oppijaksi ja aktiviiseksi kansalaiseksi, mutta ennen kaikkea hän kasvaa ihmisenä (Kahu 2013). Mielestäni opettajan yhteistyöosaaminen on tärkeä monella tapaa näissä erilaisissa sitoutumisen näkökulmissa.

Tiimi, Keskinäisen, Yhdessä, Strategia

Opettajat yhdessä muiden työntekijöiden kanssa muovaavat oppilaitoksen kulttuuria, opetussuunnitelmatyö yhdessä toisten opettajien kanssa kirkastaa yhteisön arvolähtökohtia ja tavoitteita ja siihen on mahdollista sisällyttää sellaisia asioita, jotka vahvistavat opiskelijoiden sitoutumista. Olisi hyvä keskustella siitä, ketkä muodostavat oppivan yhteisön. Miten siihen pääsee mukaan? Mikä saa ihmisen tuntemaan, että hän kuuluu joukkoon? Miten voimme vahvistaa opiskelijan tunnetta siitä, että hän on osa yhteisöä? Nämä kysymykset edellyttävät jokaisen omaa pohdintaa ja reflektiota siitä, millaisista lähtökohdista kukin olemme osallistumassa työyhteisön yhteistyöhön; mitkä ovat tavoitteeni suhteessa yhteisön tavoitteisiin, millaisia keinoja käytän tavoitteiden saavuttamisessa sekä mikä minua innostaa tässä yhteisössä tai mikä tuntuu vaikealta.

Lotus, Luonnollinen, Vesi, Meditaatio

Yhteistyö- ja vuorovaikutusosaaminen tuntuvat muodostavan kivijalan opetustyötä tekevien ihmisten osaamiselle. Mikäli tulevaisuudessa ihmiset voivat hakea apua, tukea, neuvontaa ja ohjausta sote-keskuksista, se vaatii myös ammattilaisilta uudenlaista yhteistyötä yhteisten seinien sisällä. Se vaatii, niin kuin tiimityö on aina vaatinut; toisen työn tuntemista ja reaaliaikaista yhteistyötä. Asiakkaan kanssa keskustellaan yhdessä hänen tilanteestaan, jolloin sosiaali- terveys- ja kuntouksen asiantuntijat ovat mahdollisesti yhdessä ratkomassa eteen tulevia kysymyksiä. On asiakkaan etu, että hän saa aidosti kokonaisvaltaista palvelua. Jotta se on tulevaisuudessa mahdollista, meidän opettajien on tärkeää tehdä yhteistyötä yli oppiainerajojen, opetella tuntemaan toisiamme ja näkökulmaa, josta kukin tarkastelee asiakkaan tilannetta. Kun me löydämme monialaisen yhteistyön ja osaamme hyödyntää sitä, opiskelijamme kasvavat myös siihen ajatukseen, että sosiaali- terveys- ja kuntoutusala voivat yhdessä ratkoa asiakkaan ongelmia, hänen parhaakseen.  Opettajat ovat sote-uudistuksen edelläkävijöitä ja meillä on mahdollisuus näyttää suuntaa siinä, mitä osaamista tulevaisuudessa tarvitaan ja mitä osaamista oppilaitosten koulutusohjelmat tavoittelevat.

Minna Koskimäki, TtM, projektitutkija, jatko-opiskelija, Tampereen Yliopisto

Lähde: Kahu E. (2013). Framing student engagement in higher education. Studies in Higher Education, 38 (5), 758-773.

Kuvat pixabay.com

Aallon harjalla sosiaali- ja terveysalan opettajan työssä

Millaista on sosiaali- ja terveysalan opettajan työ tulevaisuudessa? TerOpe-hankkeessa (2017-19) näyttöön perustuvasti kehitettiin sosiaali-, terveys-, ja kuntoutusalan opettajan osaamismalli (Mikkonen ym. 2019). Täysin tulevaisuutta ei voi kuitenkaan ennustaa, ja opettajan osaamisen tuskin kenelläkään on täysin tyhjentävää vastausta. Ainoastaan lähelle voi nähdä parhaiten. Yhtenä osa-alueena lähitulevaisuuden sosiaali- ja terveysalan opettajan osaamisessa voi nähdä edelleen digitaalisen osaamisen mahdollisuudet ja kehittämistarpeet.

Tarkastelunäkökulmassamme digitalisaatio muuttaa maailmaa luomalla uusia vaihtoehtoja tutuille tavoille toimia. Näin digitaalisella osaamisella on tärkeä merkitys nykyajan yhteiskunnassa. (Toiminen 2017.) Tämän voi nähdä tarkoittavan laajasti ymmärrettynä tietotekniikan varmaa, kriittistä ja luovaa käyttöä työhön, työllisyyteen, oppimiseen, vapaa-aikaan, osallisuuteen ja osallistumiseen yhteiskunnassa (Redecker 2017). Myös OKM:n linjauksissa on julkaistu Korkeakoulutus ja tutkimus 2030 luvulle vision tiekartta, jossa yhtenä teemana on vahvasti painotettu digitalisaatiota korkeakoulujen muutoksen tukena (OKM 2020). Toisaalta digitaaliseen osaamiseen liittyen on esitetty, että teknologian kiihtyvän kehityksen myötä tarvitaan tutkimusta ja tietoa niistä välineistä ja ratkaisuista, joilla tietoa tuotetaan ja välitetään. Käytettävät ratkaisut eivät saa sulkea ketään ulkopuolelle edistäen eriarvoistumista. (Valtioneuvosto 2019.)

Terveystieteiden opettajaopiskelijoiden kanssa käymissämme keskusteluissa olemme pohtineet digitaalisuuden roolia opettajan työssä. Sosiaali- ja terveysalan koulutus ja valmistuvien ammattilaisten osaaminen on moniulotteista. Hoitotieteen ja muiden tieteenalojen teoriatiedon lisäksi tarvitaan erilaista osaamista kliinisistä kädentaidoista etiikan osaamiseen, vuorovaikutukseen ja tunnetaitoihin. Tärkeää onkin opettajan työssä oman työn arviointi, myös digitaalisuuden hyödyntämisen arviointi; esimerkiksi sen rooli ja paikka opetus- ja oppimisprosessin aikana. Parhaillaan digitaalisuudella voidaan tukea erilaisia oppijoita, mahdollistaa joustava monimuoto-opetus ja rikastuttaa (motivoida) opetusta ja oppimista. Laajemmin nähtynä digitaalisuus on muovannut opettajan työtä mielekkäämmäksi mahdollistaen erilaisia tapoja toteuttaa työtään ja kehittää omaan ammattiosaamistaan. Toisaalta tärkeää on myös keskustelu mahdollisista digitaalisuuden rajoituksista sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten koulutuksen eri vaiheissa.

Nyt näin koronapandemian aikana suomalainen yhteiskunta on erilaisten, suurienkin haasteiden edessä, joihin digitalisaation hyödyntäminen toimii yhtenä apukeinona; lisääntyvä teknologian käyttöönottaminen niin käytännön hoitotyössä kuin sosiaali- ja terveysalan koulutuksessa on ajankohtaista. Tämä vaatii sekä käytännön hoitotyöntyöntekijöiltä että alan opettajilta digiosaamisen kehittämistä. Opettajan digitaalista osaamista on kuvattu erilaisilla viitekehyksillä ja malleilla, kuten DigCompEdu (Digital Competence Framework for Educators) -viitekehys (Redecker 2017) ja TPACK (Technological Pedagogical Content Knowledge) -malli (Koehler & Mishra 2009). Tärkeää on näiden lisäksi sosiaali- ja terveysalan koulutuksen ammattilaisena nähdä laajemmin eteenpäin, joten jokaisen on hyvä pohtia, millaisella pedagogisella osaamisella koulutamme ammattilaisia vastaamaan tulevaisuuden haasteisiin.

Kuten Toiminen (2017) toteaa ”tulevaisuuden työidentiteetin tärkeitä elementtejä ovat kyky nähdä mahdollisuuksia, rohkeus tarttua niihin, kyky lukea tulevaa ja päätellä, mistä osaamisesta on hyötyä ja miten sen voi hankkia”. Opettajan on siis hyvä pysyä työelämän ja tulevaisuuden aallon harjalla ja katsoa sopivasti tulevaan (ks. kirjallisuuskatsaukset Voutilainen, Saaranen & Sormunen 2017; Sormunen ym. 2020). Millaisia mahdollisuuksia esimerkiksi virtuaalitodellisuuden hyödyntäminen opetuksessa ja oppimisessa sosiaali- ja terveysalla tarjoaa lähitulevaisuudessa (esim. Myllymäki 2019). Millaisilla (digitaalisilla) menetelmillä mahdollistamme opiskelijoidemme syvällisen oppimisen ja tavoitteiden saavuttamisen muuttuvassa sosiaali- ja terveysalan opetuksen kentässä (ks. Autio, Saaranen &Sormunen 2018)?

Lopuksi, millaisia ajatuksia sinulla on digitaalisuutta kohtaan? Millä tavoin sinä olet mukana digitalisoituvan yhteiskunnan aallokossa? Oletko ottanut loikan kohti digitaalisuutta pandemian aikana? Osallistuthan keskusteluun.

Lähteet:

Autio R, Saaranen T. & Sormunen M. 2018. Terveystieteiden opettajaopiskelijoiden tieto- ja viestintätekninen osaaminen koulutuksen alussa. Hoitotiede 30 (4), 300–310.

Koehler M.J. & Mishra P. 2009. What is technological pedagogical content knowledge? Contemporary Issues in Technology and Teacher Education 9(1), 60-70.

Myllymäki M. 2019. Ensihoitajien kokemuksia virtuaalitodellisuussimulaation teknisestä ja pedagogisesta käytettävyydestä. Pro gradu -tutkielma. Itä-Suomen yliopisto. Hoitotieteen laitos.

OKM 2020. Korkeakoulutuksen ja tutkimuksen visio 2030. https://minedu.fi/korkeakoulutuksen-ja-tutkimuksen-visio-2030 (20.4.20)

Redecker C. 2017. European Framework for the Digital Competence of Educators: DigCompEdu. Punie Y. (ed.). EUR 28775 EN. Publications Office of the European Union, Luxembourg, 2017 doi:10.2760/159770

Sormunen M, Saaranen T, Heikkilä A, Sjögren T, Koskinen C, Mikkonen K, Kääriäinen M, Koivula M. & Salminen L. 2020. Digital learning interventions in higher education: A scoping review. CIN: Computers, Informatics, Nursing (article accepted).

Mikkonen K, Koivula M, Sjögren T, Korpi H, Koskinen C, Koskinen M, Kuivila H-M, Lähteenmäki M-L, Koskimäki M, Mäki-Hakola H, Wallin O, Saaranen T, Sormunen MKokkonen K-M, Kiikeri J, Salminen L, Ryhtä I, Elonen I, Kääriäinen M. 2019.  Sosiaali-, terveys- ja kuntoutusalan opettajien osaaminen ja sen kehittäminen. Oulun yliopisto. http://jultika.oulu.fi/Record/isbn978-952-62-2479-4 (20.4.20)

Toiminen M. 2017. Välähdyksiä tulevasta. Sitra. Tela. Mindmill Network. Multiprint, Helsinki. https://media.sitra.fi/2017/05/31114649/va%CC%88la%CC%88hdyksia%CC%88_tulevaisuudesta_FINAL.pdf (20.4.20)

Valtioneuvosto 2019. Valtioneuvoston päätös strategisen tutkimuksen teema-alueista ja painopisteestä vuodelle 2020. Valtioneuvoston yleisistunto 10.10.2019. Valtioneuvoston kanslia. https://valtioneuvosto.fi/paatokset/paatos?decisionId=0900908f80657dfd (20.4.20)

Voutilainen A,Saaranen T. & Sormunen M.  2017. Conventional vs. e-learning in nursing education: A systematic review and meta-analysis. Nurse Education Today 50, 97-103. DOI: http://dx.doi.org/10.1016/j.nedt.2016.12.020

Kirjoittajat:

Itä-Suomen yliopiston hoitotieteen laitoksen terveystieteiden opettajankoulutuksen tiimi

Juha Pajari, TtM, Yliopisto-opettaja

Ari Haaranen, TtT, Yliopistonlehtori

Terhi Saaranen, Professori (ma.)