Ajatuksia TerOpe Assemblystä

TerOpe Assembly järjestettiin Helsingissä Metropolia Ammattikorkeakoulun uusissa tiloissa Myllypuron kampuksella perjantaina 27.9.2019. Tapahtuman ensimmäinen pääpuhuja oli Amanda Kenny La Troben yliopistosta Australiasta. Tapahtuman muut pääpuhujat olivat Seija Mahlamäki-Kultanen Hämeen ammattikorkeakoulusta ja Jari Lavonen Helsingin yliopistosta. Päivän päätti paneelikeskustelu. Esillä oli myös postereita. Itse osallistuin tilaisuuteen Jyväskylän yliopiston terveystieteiden opettajaopiskelijana esitellen TerOpe-hankkeeseen tehtyä graduposteriani siitä kiinnostuneille.

Kuva 1. Postereitten luona Jyväskylän yliopiston porukkaa: vasemmalta Hilkka Korpi, Elina Rutanen, Heidi Leinonen, Mari Harjunen ja Tuulikki Sjögren

Päivässä vilisi ajatuksia, osa tietysti provokatiivisia sekä kovia pähkinöitä tulevalle opettajalle purtavaksi: olet hyvä opettaja, jos opiskelijasi menestyvät. Mitä kaikkea sinun tuleekaan olla, mitä kaikkea sinun tulee tehdä tai olla tekemättä: ole tietyllä tavalla poliitikko, älä pyytele anteeksi osaamistasi tai itseäsi. Ole kompastumatta uusilla termeillä koreiluun ja näe niiden taakse. Muista kuitenkin myös kritisoida patriarkkaa, annettuja rooleja ja nykyistä opettajuutta. Ymmärrä, että toiset valvovat, kun sinä nukut, mutta muista olla olemassa myös heitä varten. Opettajana sinun tulee olla digitaalisuuden aallonharjalla, koska opiskelija on todennäköisesti edellisellä ja korkeammalla. Paineita, opettajan työhön tuntuu liittyvän kasa paineita. Mielettömästi hyvää ja kiinnostavaa, innostavaa ja tulevaisuusorientoitunutta, mutta myös paljon töitä ja vähän resursseja. Ajattelun ja myös toimintatapojen muutos edellä mainitun toteutumiseksi kaikille jouhevasti olisi tarpeen ja suotavaa. Tämän toteutumista opettajan olisi hyvä ajaa. Mutta miten? Päivän aikana pohdittiin muun muassa tarvitaanko tulevaisuudessa opettajia? Oletko opettaja vai valmentaja? Ja kuka johtaa opettajaa? Onko tärkeää se, mitä opetetaan vai se, miten opetetaan?

Omaa opettajuuttaan on mielestäni järkevintä helpottaa pyrkimällä keskusteluun opiskelijoidensa kanssa. Huolimatta ikäerosta, sosioekonomisesta erosta ja maailmankatsomuserosta, huolimatta rajustakin vaihtelusta, kannattaa uhmata kiirettä ja stressiä ja omia entisiä ajatuksiaan. Kun pääsee hyvään dialogiin opiskelijan kanssa ja malttaa kuunnella, pääsee kenties jopa nopeammin päämääräänsä.

Amanda Kenny painotti sanoissaan voimaantumista. Naisten pitää lopettaa käyttäytyminen tyttöjen tavoin. Tämä sai kannatusta ja nyökytyksiä naisvaltaisessa yleisössä. Mielestäni on erittäin tervetullutta, että tästä puhutaan myös terveystieteiden alalla. Tähän saakka aihe on tuntunut itselleni terveystieteissä vieraalta ja jäänyt ihmistieteiden maailmaan, jossa se toki on ollut tuttua kuvastoa jo kauan. Kaiken kaikkiaan oli hauskaa ja virkistävää, että pääpuhujaksi oli valittu suuren maailman tyyliin puhunut ihminen. Älä myy itseäsi, myy tutkimustasi, jota teet – toisin sanoen osaamistasi. Osin puhe provosoi, osin motivoi ja kannusti suurin sanoin: ole oma itsesi ja ylpeästi sitä, mitä olet.

Kuva 2. Amanda Kenny ja Tuulikki Sjögren

Toisena pääteemana päivässä oli mielestäni digitaalisuus. Digiteknologia kun on litistänyt maailman. Itse en ole milleniaali. Olen elänyt ajan ennen varsinaista digiteknologian esiinmarssia; en erehtyisi luulemaan lankapuhelinta pölynimuriksi tai kysyisi voiko (vinyyli-)levyjä tosiaan kääntää. En silti haaveile ajasta ennen internetiä. Ei, en edes suostuisi siihen, tai haraisi verkossa toteutettavia kursseja vastaan. Tässä on kuitenkin mielestäni kaksi isoa pohdinnan paikkaa: ensinnäkin, olemmeko valmiita? Toimiiko digitaalisuus sillä tavoin kuin sen on tarkoitus ja niissä ympäristöissä, joissa sitä käytetään ja niillä välineillä, joita nyt on saatavilla? Onko digitaalisuus välineineen kaikkien saavutettavissa? Vai käytetäänkö digitaalisuutta opiskelussa vain itseisarvona? Siksi, että pitää, siksi että se on oikein, hienoa, toivottua, rahoitettua? Onko digiteknologian saavutettavuus kaikille sama? Tämä unohtuu helposti suurten kaupunkien liepeillä eläviltä. Siellä, missä netti toimii ja on oma huone, missä tietokonettaan käyttää ja digitaalisuus on edes auttavasti tuttua, on opiskelu ja työnteko ja yleinen tiedonhankinta huomattavasti helpompaa kuin siellä, missä edellä mainitut kriteerit eivät täyty.

Tutkimustyö on aina ollut ns. 24/7-työtä. Nykyään myös opetustyö on ympärivuorokautista. Toisaalta tällä tavoin syntyy valinnan mahdollisuus: voit milloin tahansa ladata kurssin verkkoon ja opiskelija voi suorittaa sen milloin tahansa. Keskustelut on jo kauan voinut käydä virtuaalisesti eikä paikan päälle tarvitse tulla, mikä vapauttaa kaikkien resursseja muuhun käyttöön. Toisaalta digitaalisuus tuo lisää vastuuta opettajalle: on osattava asettaa omat rajansa. Opiskelijat viestivät milloin tahansa ja opettajat vastaavat. Vaikka eihän aina tarvitse olla tavoitettavissa. Vai tarvitseeko? Aina kun tarvitsee, täytyy tai on pakko, se vähentää jaksamista ja sitä kautta myös hyvinvointia. Ja jos opettaja voi huonosti, myös opiskelija voi huonosti.

Päivän päättäneessä paneelikeskustelussa neuvottiin nuorta tutkijaa ja opettajaa löytämään samanmielistä seuraa tai ohjausta valitsemalleen tielle, olemaan opiskelijakeskeinen opettaja ja oma itsensä. Olen kaikesta tästä samaa mieltä. Pohdin näitä neuvoja ja päädyin seuraavanlaiseen ajatuskuvioon: tärkeintä on aina olla oma itsensä, mutta se, miten paljon sitä nuorena tutkijana tai opettajana haluaa tai varsinkaan kannattaa tuoda esiin, ei ole yksiselitteistä. Hyvä mentori tai samanhenkinen ihminen, olipa hän itseä kokeneempi tai ei, on aina hyvä olla opastamassa alkavalla tutkijan ja opettajan polulla. Jos ei saa tukea ja sitä kautta uskoa ja ulkoista motivaatiota tekemäänsä työhön, ei motivaatio voi sisäisestikään loputtomasti vahvistua. Vasta nämä perusasiat opittuaan voi olla opiskelijakeskeinen opettaja, joka aidosti pystyy kokemaan, että opettajuus on mahdollisuuksia täynnä.

Kuva 3. Paneelikeskustelu päivän päätteeksi

Elina Rutanen

Terveystieteiden opettajaopiskelija

Jyväskylän yliopisto

I did it: first time in the conference

It was February, and we were having a meeting with my colleagues about the abstracts we were going to send into different conferences. After the abstracts had been submitted, all the other things took control, and in April, I could not believe my eyes when I had an e-mail that said my oral presentation has been accepted to one of the largest and most prominent conferences within health education. First I felt confused (”what, did they send the e-mail to right person?”), then amazed (after I double-checked the e-mail that it was really for me), even little bit scared (”gosh, I can’t even speak proper English to have a presentation in UK) and then excited (”this is so cool!”).

For a student, taking part in a conference can be quite expensive, especially if you have to travel to get there. I was lucky, because my thesis was done as a part of Competent educators together -project, and I had an opportunity to have financial support to take part in the conference. I also got a lot of emotional support from my colleagues, who encouraged me to take part as well from all my friends and family – who were more convinced about me managing this, then myself. Despite all this, it was tough to make the decision about attending the conference.

Iina Ryhtä, newly graduated MNSc

It feels a little bit silly afterward and I am almost ashamed of the thoughts I have for not taking advantage of this great opportunity. But I still decided to write about this, because I thought that I am not the only one feeling nervous and excited about doing something for the first time. I am always encouraging other people to do things that get you out of your comfort zone because usually, we can learn the most about these situations. Still, I found it hard to follow my advice.

Right now, I am on a plane, traveling back to Finland, and I can say that I am so happy I got this opportunity to take part in this international conference as a master student. Despite all the insecurity, lack of self-confidence, and feeling so stressed, I am alive (-big surprise there) and feeling better than fine. The conference was so inspirational, and I got more than I was expecting. I got to meet lovely people from different countries, from the various educational fields, had some great discussions and learned new things. I saw tens of oral and many poster presentations, which gave me a lot to think about the topics themselves as well as how I can improve my presentations in the future.

But still, I think that the most important thing I got from the conference was the feeling of being capable of doing something that initially felt scary. As a student, at the beginning of the future carrier, it is sometimes hard to have faith in oneself. When you are surrounded by educators and researchers, who have been working in this field perhaps over tens of years, you feel easily a little unsure about your skills and competence. Why they would want to hear what I have to say? What if I say or ask something stupid, that I should know already? I am happy to inform you that these kinds of fears are most likely nonsense and only creations of your mind. The people who are listening to you have been in the same position that you are now. You cannot be an expert right away, and everyone has to start from somewhere. So try to get rid of these kinds of thoughts and instead think all possibilities that these kinds of events have to offer.  You never know, what might happen, if you have the courage to challenge yourself.

Best regards,

Iina Ryhtä, MNSc, Research Assistant, University of Turku

Imane Elonen, BNSc, MNSc student, Research Assistant, University of Turku

Leena Salminen, PhD, Professor, University of Turku

What does it take, to create a network?

Launching an international network for social-, healthcare and rehabilitation educators was one of the main focuses in our TerOpe -project. Professional networking is an ideal way to strengthen your professional career and share ideas and work load with your colleagues. There are already existing smaller networks for individual professions, like nurse educators’ networks or social care educators’ networks. But those lack the multi-professional cooperation, which is a demand and an aim in professional education. Hence, we wanted to create a broad community for all educators within social-, healthcare and rehabilitation.

We approached the issue very methodologically starting with literature searches on international databases and working our way through internet and social media in our search for examples and research findings. In the early phase of this part of the project, we also invited group of educators to join us in informal discussions around the topic. We wanted to start from the very root of the topic, which is: what are the needs and wants of the prospective users of the network. Our formal searches and informal discussions helped us to establish, what is required of a functional and successful network of any kind.

First, what is needed is a group of enthusiastic people who make things happen and hold the reins. These people give a lot of their time and energy for the benefit of all. If you want to make sure, your community is viable, you need to find people who are enthusiastic about the subject and willing to work for it.

However, mere enthusiasm doesn’t make the cut. What is also needed is discipline and skills. It requires certain amount of professionalism, to keep up with the plan and work through the phases of network development that aren’t necessarily always going as smoothly as well practiced dance performance. A network also requires a set of rules endorsed by the members of the community. In addition, there needs to be enough technical skills to run the network through any chosen media or environment but there also needs to be enough skills and knowledge about the content that binds the community together.

When there is enough enthusiasm and means to let that enthusiasm shine you also need a suitable environment or platform that allows the community to communicate and form the network. Without communication and collaboration, there would actually not be any network.

Last but not least, a functioning network needs a group of people, willing to work together. They need to be willing and able to pull the rope to same direction by creating content, participating discussions and sharing experiences.

Our network SHaREducation is already in Facebook. You may all join us there!

https://www.facebook.com/groups/1899527460151927/

Best regards,

Imane Elonen BNSc, MNSc student, Research assistant, University of Turku

Iina Ryhtä BNSc, MNSc student, Research assistant, University of Turku

Leena Salminen, Professor, PhD, University of Turku

Med ett hjärta för lärandet

När man börjar lista de kompetenser som en lärare bör ha kan man lätt bli överväldigad. En kollega som såg den poster som gjordes till TerOpe seminariet i Vasa i september 2018 suckade och sa: – Ja, det är inte lite som krävs av oss! Men låt oss inte förskräckas över mängden av kompetenser utan gå till kärnan och börja där. Som med många andra saker i livet så förutsätter ett gott resultat en god kärna, eller varför inte ett gott hjärta.

I början av TerOpe projektet kartlades vilka kompetenser en lärare inom hälso-, social- och rehabiliteringsområdena behöver (Mikkonen et al, 2018). Resultatet visade att läraren ska ha ämneskunskap, kapabilitet, undervisningsfärdighet, kollaborativ vilja, kulturell öppenhet, professionalitet, ledaregenskap, innovationsförmåga och etisk grundsyn. Den etiska grundsynen kan ses som kärnan i lärarens kompetens, den som allt utgår ifrån eller sammanfattas under. Vid genomgången av tidigare forskningar på just kompetens som begrepp i allmänhet och lärares kompetens i synnerhet steg olika typer av kärnkompetens eller metakompetenser fram. Etisk grundsyn kan ses som en kärnkompetens. Etiskt handlande och etisk hållning är de uttryck som en etisk grundsyn tar. En ny studie baserad på den första studien om lärarens kompetens inom TerOpe projektet visar att lärarens etiska grundsyn, ethos, är central i lärarens kompetensbild.

Många etiska koder och principer finns listade för att tydliggöra etiken och vad som gör den synlig. Men bakom de strukturerade koderna och principerna finns en lärare med ett hjärta för lärandet. Ett hjärta som vill utveckling och växt, primärt hos studerande men också hos sig själv och i gemenskapen med sina kollegor. Ett hjärta som känner med den som lär sig, som är empatisk och lyhörd, som är tålmodig och inbjudande. Det är viktigt att som lärare lyssna till detta hjärta för att lärandet ska få rätt riktning och innehåll. Utan den riktningen som ett ethos ger kan lärarens arbete lätt få fel fokus och styras av faktorer som inte har lärandet som primärt mål.

Poster: Lärare med kompetens (Koskinen M, 2018)

Monika Koskinen och Camilla Koskinen

Mikkonen K, et al, (2018) Competence areas of health science teachers – A systematic review of quantitative studies. Nurse Education Today 70, 77-86.

 

Terveystieteiden opettajaopiskelijoiden kokemuksia opettajan työssä tarvittavasta osaamisesta

Opettajaksi opiskellessaan terveystieteiden opettajaopiskelijoiden on rakennettava tasapainoinen opettajan identiteetti niin substanssiosaamisen kuin pedagogisen osaamisen tasolla. Toimiessaan terveystieteiden opettajina heidän on hallittava monipuolisesti opettamansa aihe, tietäen samalla, kuinka opettaa ja motivoida opiskelijoita sekä hallita työtään kansallisissa ja kansainvälisissä toimintaympäristöissä. Opettajan on hankittava ja luotava uusia innovatiivisia tietoja sekä taitoja ammatillisessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa sitä, että opettajien pitäisi myös pystyä työskentelemään käyttäen erilaisia digitaalisia työkaluja sekä ottaa vastuu omasta jatkuvasta oppimisestaan.

Osaamisen ajatellaan koostuvan yksilön tietämyksistä, taidoista, kyvyistä, asenteista ja kokemuksista, joiden avulla hän voi suoriutua tehtävistään sekä saavuttaa asetetut tavoitteet odotetulla suorituskyvyllä. Osaaminen on aina riippuvainen kontekstista; se on suhteessa tehtävään ja kulloiseenkin organisaatiojärjestelmään. Ammatillinen pätevyys rakentuu viestinnän, tiedon, teknisten taitojen, päättelyn, tunteiden ja arvojen tavanomaisesta ja järkevästä käytöstä päivittäisessä toiminnassa yksilön ja yhteisön hyväksi. Se sisältää myös kyvyn hallita erilaisia ongelmia, sietää epävarmuutta ja tehdä päätöksiä. Lisäksi osaamista voidaan kehittää. Terveystieteiden opettajaopiskelijoiden käsityksiä terveystieteiden opettajan työssä tarvittavaan osaamiseen liittyen ei ole aikaisemmin kuvattu. Seuraavassa esittelemme tutkimuksen, jossa tarkoituksena oli selvittää tätä asiaa.

Tutkimusta varten haastateltiin 23 terveystieteiden opettajaopiskelijaa. Terveystieteiden opettajat toimivat pääasiassa terveydenhuollon opetus- ja koulutustehtävissä esimerkiksi fysioterapian, hoitotyön ja kuntoutuksen koulutusohjelmissa, opettaen uusia ammattilaisia terveydenhuollon ja terveyspalvelujen asiakkaita varten. Haastatteluihin kutsuttiin terveystieteiden opettajaopiskelijoita eri yliopistoista ja eri terveystieteiden tutkinto-ohjelmista, jotta saataisiin mahdollisimman kattava kuva heidän ajatuksistaan osaamiseen liittyen. Mukana oli eri ikäisiä miehiä sekä naisia. Osa haastatteluihin osallistuneista opiskelijoista oli kymmeniä vuosia terveysalalla työskennelleitä ammattilaisia ja osa juuri terveysalan ammattiin valmistuneita.

Opettajaopiskelijoiden haastattelut nauhoitettiin ja auki kirjoitettiin. Aukikirjoitettu teksti analysoitiin erittelemällä vastausten sisältöä ja ryhmittelemällä sisältöjä samankaltaisuuteensa mukaan ryhmiin ja edelleen uusiin, laajempiin ryhmiin. Näin haastatteluaineistosta voitiin erottaa kahdeksan erilaista ryhmää, joiden sisällöt kuvaavat terveystieteiden opettajan osaamisen erilaisia ulottuvuuksia. Terveystieteiden opettajaopiskelijat ajattelivat opettajan osaamisen koostuvan seuraavista osa-alueista: Johtamis- ja hallinnollinen osaaminen, Näyttöön perustuva opetusosaaminen, Sisältöosaaminen, Eettinen osaaminen, Pedagoginen osaaminen, Yhteisöllisyysosaaminen, Kansainvälisyysosaaminen ja jatkuva itsensä kehittämisosaaminen.

Tässä tutkimuksessa selvisi, että opettajaopiskelijoilla on laaja käsitys siitä, millaista osaamista terveystieteiden opettajan työ vaatii tekijältään. Opiskelijoiden käsityksiä osaamisesta on tärkeää tunnistaa, sillä osaamisen tunnistamisen avulla on mahdollista suunnitella koulutusta sellaiseksi, että se vastaa niitä osaamistarpeita, joita opiskelijat kokevat tarvitsevansa toimiessaan opettajina. Pelkkä opiskelijoiden kokemus osaamisesta ei kuitenkaan riitä koulutukseen liittyvän päätöksenteon tueksi, vaan on tehtävä monialaista ja -tieteistä yhteistyötä koulutus- ja osaamistarpeiden tunnistamiseksi ja yhteiskunnallisiin tarpeisiin vastaavan koulutuksen tuottamiseksi.

Heli Kuivila

Terveystieteiden tutkinto-ohjelma vastaava

Hoitotieteen ja terveyshallintotieteen tutkimusyksikkö

Oulun Yliopisto